Tero on kuollut.

Oikeastaan minä ymmärrän sen vasta nyt, tämän viikonlopun jälkeen, tavattuani
kaikki nuo ihmiset, jotka kuuluivat joskus hänen elämäänsä ja joita minä en
nyt koskaan tule tuntemaan, vaan he jäävät minulle ainaisesti vieraiksi.
Että jotain puuttuu, jotain mikä ei koskaan enää tule takaisin; ei
kokonaiseksi.

Menin sinne alitajuisesti kuitenkin odottaen, että jollakulla olisi selitys
- että joku vastaisi kysymykseen nostamalla pöydän alta esiin Teron kadonneen
päiväkirjan tai kirjeen, jossa hän selittää kaikki, tai jonkin suuren
salaisuuden, joka antaisi syyn: "Ahaa, totta kai, nyt minä ymmärrän." Ja
se olisi muka auttanut jotain: arvoituksen ratkaiseminen olisi antanut
palkinnon ja tuonut Teron takaisin.

Sillä Teron kuolemahan oli virhe, jotain jota ei olisi pitänyt eikä voinut
tapahtua. Maailmassa ei voinut olla sellaisia asioita; onnelliset,
rakastuneet ihmiset eivät noin vain tappaneet itseään. Ja me _olimme_
olleet onnellisia, niin paljon kuin älylliset olennot nyt yleensä tässä
kurjassa maailmassa voivat olla. Ja rakastuneita.

Silloin se tuntui aivan mahdolliselta. Nämä ihmiset olivat epätosia; he olivat
tarinoita, joita olin kuullut, ja nyt Tero oli mennyt pois ja heittänyt minut
keskelle käveleviä ja puhuvia tarinanhenkilöitä, ja minun pitäisi selvittää
arvoitus ja saada palkkio. Jos kerran yhdellä ei ollut selkeää selitystä,
niin ehkä sitten kaikilla. Jos tutustuisin heihin ja kuuntelisin heitä,
arvoituksen avaimet löytyisivät ennen pitkää. Niin minä siis yritin tehdä.

Tarkkaileminen oli helppoa. Nämä ihmiset tunsivat toisensa, ja heidän oli
sentään helpompi puhua toistensa kanssa vanhoista muistoista - niin vieraita
kuin he nykyään toisilleen olivatkin - kuin puhua minulle, joka oli heille
aivan vieras eikä kuulunut heidän maailmaansa ollenkaan, ja jonka suru teki
vielä vieraammaksi, niin kuin suru olisi ollut oma erillinen planeetta,
kieli ja kulttuuri.

Ja se typerä lehmäkin vielä! Tero oli jättänyt minulle absurdin,
surreaalisen maailman selvitettäväksi, enkä saanut siitä otetta. En
mistään.

Tai no, kaksi tarttumapintaa oli: Petra, joka oli ystävällinen ja mukava,
mutta oli jo osoittanut, ettei kyennyt auttamaan, ja Heikki, josta otteen
saaminen oli samaa kuin olisi yrittänyt tarttua kuumaan rautaan. Hipaisukin
tuotti palovammoja. Ja minä kun olisin niin tahtonut pitää hänestä ja
ymmärtää - hän oli kuitenkin ollut Teron jotakuinkin läheisin ystävä. Mutta
ei, se ei sopinut hänelle. Mikään muu kuin kivun tuottaminen muille, koska
häneen itseensä koski selittämättömästi, ei sopinut. Ja kaikkein helpointa
oli tuottaa kipua minulle, joka olin vieras; johon ei liittynyt mitään
rakkaita vanhoja muistoja; johon saattoi suhtautua epäluuloisesti, kun olin
kehdannut tunkeutua maailmaan, johon hän oli kuulunut paljon minua kauemmin.
Miten minä siis olisi voinut ymmärtää mistään mitään, ainakaan jos Heikiltä
kysyttiin?

Mutta minä ymmärsin kyllä. Ymmärsin, että jos nämä ihmiset olivat totta,
Tero ei ollut. Niinpä heidät oli pakko todistaa tarinoiksi. Pakko.

Ja siihen he eivät suostuneet. Liian eläviä, liian tuttuja, olemassa.
Tero pakeni koko ajan kauemmas heidän muodostamansa labyrintin taakse.

Siinä hassussa kolmen omenapuun omenatarhassa takapihalla minä katsoin
kylmään yöhön - syvyyttä mustempia oksia, paljasta kylmänkosteaa maata,
taivasta jonka tähdet tekivät harmaaksi, etäiseksi, litteäksi - ja halusin
kieltää ketään liikahtamasta, halusin pysäyttää joka ainoan ihmisen, koska
Teron molekyylit olivat hajoamassa maahan, maailmaan, olivat heidän
ympärillään jokaisessa ruohonkorressa ja karkaamassa käsistäni jokaisessa
tähdessä, ja se oli sietämätöntä. Että joku tallaisi palaa Terosta. Että
pala Terosta olisi minusta valovuosien päässä.

Sitä ei voinut kestää.

Olin niin vihainen. Olin RAIVOISSANI Terolle siitä, että hän oli lähtenyt
selittämättä. Että hän oli pitänyt olemattomuutta - ei mitään - parempana
kaikkea muuta. Minua. Elämää. Että hän oli viskannut kaiken takaisin elämän
kasvoille, eikä ollut edes vaivautunut selittämään, mikä siinä ei hänelle
kelvannut. Olin raivokkaan vihainen ja katkera ja täynnä turhautumista.

Eipä siis ihme, että tuijottaessamme yhdessä sitä ruskeaa nutipäistä
lehmää, joka seistä tönötti kaikessa rauhassa laitumella ilman aitoja ja
liekaa, ettemme Heikin kanssa voineet saada kosketusta toisiimme. Olimme
kumpikin liian vihaisia ja liian paljon selitysten tarpeessa. Kaipasimme
samoja asioita, eikä kummallakaan ollut niihin vastauksia.

Niin minä sitten jatkoin sitä, mitä olin tekemässä: yritin kuunnella
kaikkia vuorollaan, noin niin kuin vahingossa sosiaalisen pakon
tekosyyllä, leikkiä Hercule Poirotia joka merkityksettömistä muistoista
kasaa merkityksen.

En löytänyt sellaista.