(Eliot)

Katuvalot rikkovat auton pimeän, hiljaisen kohdun turvaa. Ne koskevat silmiini - psykosomaattista kipua, tietenkin. Ei minulla ole mitään ongelmaa valon kanssa. Fyysisillä silmilläni siis.

Sieluni se ei kestä valoa.

Hartioitteni ympärillä on käsi, korvieni ohi valuvat lohduttavat sanat. Mitä minä tässä teen? En ansaitse tätä. En ansaitse mitään. Haluan vain kuolla pois.

Ja tiedän, että se, mikä minut pitää hengissä - ainoa asia, ainoa toivo, ainoa totuus - on epätoivoinen vimma olla menettämättä niitä heikkoja riitteenpalasia rakkautta, joiden varaan olen rakentanut tasapainoiluni yön loputtoman mustan virran pinnalla. Että halu elää on minussa nyt vain ja ainoastaan halua kurottaa niiden perään, joita rakastan ja jotka ovat jättämässä minut. Että elän vain ja ainoastaan kerjätäkseni.

Ja kerjään elääkseni.

Älkää jättäkö minua. Älä jätä minua. Älä. Niin kuin Sami, niin kuin Heidi, niin kuin Joonatan, niin kuin Lauri, Marianne, niin kuin Katjuskakin. Älä tee sitä. Älä jätä minua.

"Sinun täytyy löytää itsesi." Roskaa. En minä ole itseltäni kadoksissa. Vaan ne, joita rakastan. Olen hukannut heidät pelätessäni niin hirvittävästi sitä, että menetän heidät. Ja nyt on jäljellä enää pelkkä pelko.

Miklos soittaa kännykällä, jonka olen hänelle hankkinut. Soittaa ja soittaa uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta Mari vastaa. "Where are you? Are you still at the gig? What? Well, come home. Now. Come home, I said. She's not well. What? I said she's not well! Just come - no, what? No, I'm not well either. Come away from there. Get a taxi or - oh, okay. Okay. Just come."

Hän on vihainen. Avuton, raivoissaan, vihaisempi kuin koskaan ennen. Avuttomampi kuin koskaan ennen. Siltä hänestä nyt tuntuu; tiedän sen; tunnen kuinka hänen koko ruumiinsa värähtelee sitä, vaikka todellisuudessa hän on nyt paljon vähemmän avuton kuin aiemmin. Nyt hän ei enää elä illuusiossa.

Tai elää kyllä, mutta tietää sen.

Minun pitäisi tuntea jonkinlaista tyydytystä tai rauhaa siitä, että olen kertonut hänelle totuuden - ghoulin verikahleesta, Gustafista, kaikesta siltä väliltä. Ei. En tunne mitään muuta edelleenkään kuin suunnatonta uupumusta ja sen alta välähtelevää pohjatonta kauhua siitä, että nyt hänkin jättää minut. Kuinka hän voisi antaa anteeksi sitä, että olen huijannut häntä? Kuinka hän voisi antaa anteeksi sitä, etten olekaan hänen unelmiensa täyttymys? Ettei meidän tarinamme olekaan satu siitä, kuinka urhea kuninkaanpoika pelastaa prinsessan pahoilta lumouksilta, vaan prinsessa itse onkin paha lumoojatar ja kuninkaanpoika vain yksi uhri... Tai vielä enemmän, että prinsessa ehkä on olemassa, mutta hänen pelastajakseen on määrätty toinen, joka taas ei lumouksen rikkovaa suudelmaa anna.

Ja että elämä ja kuolema on siitä suudelmasta kiinni.

Auto pysähtyy, ovi aukeaa, kylmää kirpeää julmaa marraskuista ilmaa, kiharat sotkussa, meikit poskilla, aivan varmasti silmille kelpaamaton, kotiin sisään turvaan lämpimään.

Ovi sulkeutuu paukahtaen selkäni takana. Takki vedetään päältäni. Lysähdän lattialle, suljen silmäni, nojaan otsani kaapinoveen. Se on kova, kylmä. Kotia ei ole.

Koti sanoutui irti minusta.

"Miklos..." Ääneni on kirkumisesta karhea. Tiedän, että pitäisi hävetä, mutten kykene vielä. En itkemistä. Olen jo tänään hävennyt ja hävinnyt tarpeeksi.

Hän kyykistyy viereeni, mutta ei niin nopeasti kuin ennen. Hän on yhä vihainen. Hän huolehtii minusta vain siksi, että näytän siltä, että minusta on jonkun pakko huolehtia. "Mitä?"

Aioin pyytää, että hän rakastelisi minua, mutta - isku palleaan, kylmän terän viilto sydämen läpi - Gustafhan lupasi tulla tänne heti, kun pääsee. Ja sitä paitsi olen juuri kertonut Miklosille totuuden tunteistani Gustafia kohtaan. Ja nyt minun pitäisi tietää, mitä haluan, siihen mennessä, kun Gustaf tulee tänne, jotta voisin edes jotenkin sitä häneltä kerjätä.

"Älä jätä minua" ei toimi kovin hyvin, kun olen itse leikkinyt ihmisillä hänen edessään kuukausikaupalla.

"Ei mitään. Älä mene pois."

"En ollut menossa mihinkään."

"Niin mutta ollenkaan. Älä mene pois."

Miklos kietoo käsivartensa ympärilleni. "En, en mene. Mihinkäs minä tästä menisin?"

Äänensävy on katkera - hän tietää nyt osansa ja alkaa ymmärtää mitä se tarkoittaa - mutta juuri nyt en jaksa välittää. Tarraudun häneen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, vaikkei häntä voi sellaiseksi väkisin taivuttaa. Mitään muutakaan, mihin tarttua, minulla ei ole. Upotan kasvoni hänen paitaansa. Hän on lämmin, niin lämmin... Tunnen hänen elämänsä sykkeen koko hänen ruumiissaan. Haistan hänen verensä lämmön...

Työnnän hänet parahtaen kauemmas.

"Kaarina, mitä nyt? Mikä nyt on hätänä?"

"Ei mikään... ei mikään." Hautaan pääni käsiini, se tuntuu halkevan, jollen purista sitä kasaan. "Ei ei ei..."

Hän tarttuu ranteeseeni ja vetää sen pois kasvojeni edestä. "Kaarina, lopeta! Lopeta ja nouse ylös siitä. Tule, vien sinut sohvalle, niin voit levätä."

Annan ohjata itseni pystyyn - minulla on niin paljon tottumusta hänen tottelemiseensa, kun olemme kahden - ja kävelen mekaanisesti sohvan luo. Lysähdän siihen, nojaan pääni taaksepäin ja suljen silmäni, kun hän kiskoo saappaat jalastani ja menee sitten jonnekin. En jaksa katsoa, minne. Pääni on liian täynnä, en halua ajatella...

Sunnuntai-ilta. Matkalla lentokentältä Marin luo soitan Gustafille.

"Hei, tulin juuri takaisin Suomeen. Sopisiko tapaaminen?"

"No, itse asiassa minulla on nyt liian kiire. Ehkä joskus toiste."

Pettymys kauhaisee pohjan sisuksistani. "Niin mutta - minä olisin vain halunnut tietää, mitä täällä on tapahtunut..."

"No, minä voin selittää tärkeimmät viimeaikaiset tapahtumat nyt." Sanat ruhtinas, hovi, primolegion kokous, Graystone, von Hurt, vilisevät korvieni ohi.

"Hei hei, odotahan nyt. Missä olet nyt? Voinko tulla sinne, niin voisit edes selittää nämä kunnolla?"

Hetken hiljaisuus. "Hm, hyvä on. Tule kolmen ja puolen tunnin päästä kaupungin toimistolleni."

Gustafin kasvot: varautuneet, etäiset. Näkymättömän lasiseinän takana. Voisiko hän todella olla loukkaantunut? Olisinko todellakin saanut hänet reagoimaan?

En tiedä enkä saakaan tietää, sillä hän pysyy tiukasti asiassa. Enkä halua yrittääkään omasta puolestani ottaa ensimmäistä askelta, vaan haluan saada hänet tekemään sen. Haluan saada hänet sanomaan, miltä hänestä tuntuu.

Turha toivo. Hänellä on niin paljon huolehdittavaa kaupungin asioissa, ettei hänen tarvitse puhua mistään muusta. Ruhtinaan hovin tempaukset, von Hurtin ja Horstin tuleva kaksintaistelu siitä syntyneen sanaharkan johdosta, herttuan manööverit... siinähän sitä riittää. Minuakin ihmetyttää, huolestuttaa, pelottaakin, mutta mitäpä minä sille kaikelle voisin? Voin vain tarttua siihen, mitä tiedän ja osaan. Lopulta - kun muuta sanottavaa ei enää ole - kysyn varovasti, haluaisiko hän lähteä vaikkapa oopperaan perjantaina, niin voisi vähän rentoutua kaikista noista huolista.

Ei, hän ei mitenkään ehdi.

En kykene olemaan heittämättä siimaa vielä kerran veteen: "No, jos kuitenkin löydät aikaa, niin soita ihmeessä."

Hän lupaa tehdä niin.

Istun koko viikon puhelin kädessäni.

Se ei soi.

Ennen kuin perjantaiaamuna, juuri kun alan nukahtaa. Mutta se ei ole Gustaf, vaan Miklos.

"Hei, olen lentokentällä ja kohta koneessa. Olen siellä illalla."

En ehdi edes aloittaa vastalauseen muotoilua riittävän ovelasti, kun puhelu on jo ohi. Kiroan epänaisellisesti ja heitän kännykän huoneen poikki. Onneksi se putoaa nojatuoliin. Mari nostaa uniset silmänsä musiikkitieteen tenttikirjasta, jota hän on päntännyt kuuliaisesti kuin pieni alakoululainen, ja katsoo minua ihmetellen.

"En tosiaankaan olisi tarvinnut Miklosia tähän juuri nyt", puhisen. Hän katsoo minua vielä pitkään, mutta ei sano mitään, yrittää vain tavoittaa kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen, vaikkei ole aivan varma siitä, mistä myötätuntoa pitäisi osoittaa.

Puhelin ei suostu yhteistyöhön myöskään Nioben tavoittamisessa. Sarahin saan kyllä kiinni, ja menen hänen kanssaan tiistaina katsomaan Don Quijoten uusintaensi-iltaa. Jessica Kellgren on herkkänä läikehtivä liekki, Oliver Matz kypsää vahvaa vuosikertaviiniä. Meillä on oikein miellyttävä ilta.

Sarah on samaa mieltä kanssani siitä, että tästä ruhtinaan hovin jutusta on tehty naurettavan keinotekoisesti toreadorien ja ventrueiden välinen arvovaltakiista. Herttua on kuulemma vaatimassa Sarahin päätä vadille, kun tämä kerran on primogen. Naurettavaa. Sarah on itsekin vihainen etenkin von Hurtin sooloilusta, tämän kun kuitenkin pitäisi olla toreadorprimogenin ruoska eikä mitään muuta. Sitä paitsi Gustafillehan se enemmän kuuluu kuin herttualle, ja tämä on suhtautunut tilanteeseen aivan rauhallisesti ja halunnut vain ruhtinaan selvityksen. Toteamme, ettemme ymmärrä vanhimpien oikkuja ja jatkamme baletin katsomista.

Väliajalla Sarah kysyy, miten minulla menee. Tarkoitukseni on vain kohauttaa hartioitani, mutta jo sen sanominen, etten tiedä, avaa padon. Puran hänelle aivan liian pitkään Gustafin kylmyyttä ja kaiken vaikeutta, ja hän nyökyttelee ymmärtäväisesti. Vasta jälkeenpäin huomaan, ettei hän oikeastaan sanonut yhtään mitään. Päätän kysyä hänen mielipidettään suoraan, kun seuraavan kerran tapaamme.

Marin ilme, kun kysyn häneltä ensimmäisestä laulutunnista Sarahin kanssa: sen näennäisen välinpitämättömyyden alta väkisinkin paistava onni ja into korvaa paljon. Hyvin paljon. Sarah on enkeli, kun suostuu opettamaan häntä.

Sovimme Stefanin kanssa, että kutsumme neonaatit koolle kuulemaan herttuan uusista säännöksistä lauantai-iltana, kun paljon väkeä on kuulemma kaupungissa. Kulutan osan ajasta, jona puhelin päättäväisesti on soimatta, soittamalla tutuille ja kutsumalla heidät paikalle. Lopuille lähetämme kirjeen.

Klaani tapaa lauantai-iltana - jolloin puhelin ei edelleenkään ole soinut - hotelli Presidentin baarissa. Mari on menossa illalla keikalle, mutta tulee ensin mukaan. Tapaaminen on kuulemma epämuodollinen, joten istumajärjestystä ei ole tarvis noudattaa. Sergei, Jaques Pascal, Marie-Isabel; Kleopatrakin on paikalla ja on pukeutunut varsin tyylikkäästi. Firma menestyy, mutta perheasioista hän ei halua puhua.

Stefania ei näy. Gustaf tulee paikalle kiireisenä, tuskin tervehtii ohimennessään, enkä minäkään saa sanaa suustani, vaikka jopa Miklos tervehtii häntä kohteliaasti. Jätän Miklosin ja Marin ostamaan juotavaa ja menen minäkin istumaan. Suurimman osan kaikesta huomiokyvystäni vie Gustafin jokaisen ilmeen ja eleen seuraaminen. Hän katsoo minua joskus, mutta hänen ilmeestään ei voi lukea mitään.

Herttua saapuu. Hän on ärtynyt, nopeasanainen, ei siedä mitään turhaa, ei jaksa kuunnella. Hän kyselee Sergeiltä jostain, mitä en ymmärrä, Marie-Isabelilta muotimaailman vaikutusvallasta, Kleopatralta tämän IT-bisneksen menestymisestä ja mahdollisuudesta muuttaa sen pääomaa käteiseksi. Ruhtinaan hovista hän kertoo ruhtinaan olevan täysin samaa mieltä hänen kanssaan ja aikovan tehdä mielipiteensä (tai paheksuntansa) myös selväksi.

Sergeille soitetaan. Joku tuntematon Kaltainen on hyökännyt kolmen hänen ghoulinsa kimppuun Iso-Robertinkadulla, ja yksi ghouleista on viety sairaalaan. Stefania ei näy vieläkään. Soitan hänelle pari kertaa ja soitan sitten Annalle ja käsken tämän jatkaa Stefanin tavoittamista. Sergei lähtee kiireesti selvittämään juttua, ja Marie-Isabel lähettää Ulrichin hänen mukaansa. Anna soittaa ja sanoo saaneensa Stefanin ghoulin kiinni ja että tämä on paikalla vartin päästä.

Gustaf lähtee jonnekin.

Herttua lähtee jonnekin.

Juttelen Kleopatran kanssa Sarahin konsertin nettitiedostosta, ja hän lupaa selvittää asian perinpohjin. Marie-Isabel ihmettelee, mistä on kyse, ja valaisemme häntä aiheesta.

Sergei soittaa melkein samalla kun Stefan ehtii paikalle. Sergei on saanut ghoulinsa pois sairaalasta ja pyytää naamioimaan Iso-Roban tapahtumat jengitappeluksi ravintola Black Doorissa. Ilmeisesti tuo jokin tuntematon kaltainen on ruokaillut alueellamme, ja kun Sergein ghoulit ovat yrittäneet vangita hänet siitä, hän on tappanut heistä kaksi ja haavoittanut yhtä vakavasti. Stefan vaikuttaa rasittuneelta, mutta lupaa hoitaa asian Sergein kanssa. Soitan Annalle ja pyydän hoitamaan median.

Kaikki putkahtelevat jostain takaisin paikalle paitsi herttua, myös Sergei ja hänen ghoulinsa Arnsfeldt. Hyökkääjän tuntomerkit on saatu, ja hän on ainakin yliluonnollisen nopea. Lisäksi hänen on nähty poistuvan Ruttopuiston suuntaan jonkun kanssa, jonka tuntomerkit vastaavat Barakia. Minua häiritsee, koska hyökkääjän tuntomerkit sopivat Kiriliin, joten minun on aivan pakko soittaa hänelle. Kiril vastaa täysin normaalin kuuloisesti ja sanoo olevansa jossain Hyvinkään lähellä "kotona". Taidan uskoa häntä.

Kysyn Kirililtä myös siitä, onko mustalaisten ruhtinaan murhasta saatu lisää tietoa, ja viittaan Heinojen naarauksessa löytyneeseen pakettiautoon ruumiineen. Kiril sanoo, ettei tiedä, liittyykö se asiaan, mutta että voisi liittyä, ja pyytää kertomaan siitä Rokki-Ripalle. Lupaan tehdä niin, mutta en ...sattuneista syistä... saa siihen tilaisuutta.

Pyydän Maria käymään matkallaan Nosturille, jossa keikka on, Iso-Roban ja Black Doorin kautta ja kuuntelemaan, puhuvatko ihmiset tapahtuneesta ja mitä. Käsken soittaa minulle, jos siellä on vielä jotain, minkä suhteen tarvitaan toimenpiteitä. Mari lupaa.

Isokenkäiset lähtevät metsästämään salaperäistä Kaltaista. Minä menen Kleopatran kanssa puuteroimaan nenääni ja päädyn ryöpsäyttämään hänelle tiivistetyn purkauksen pahasta olostani. Hän on myötätuntoinen mutta hämmentynyt - ja hänkin sanoo, että ehkä minun pitäisi puhua Gustafille suoraan. Minusta tuntuu, etten tosiaankaan kohta enää kestä puhumatta.

Kaikki alkavat lähteä Presidentistä. Soitan Raylle; haluan todella paljon puhua hänen kanssaan nyt. Saan hänet kiinni Hullusta Kukosta, jossa hän sanoo juttelevansa juuri - Gustafin kanssa. Sekava pettymyksen ja arkuuden pisto. Sanon, etten sitten viitsi vaivata häntä, mutta hän sanoo, että he ovat juuri lopettelemassa, ja että siellä on jotain, mitä ehdottomasti haluan nähdä. Ihmettelen, mutta hän toistaa, että haluan varmasti nähdä sen, ja niin sitten menemme.

Päätämme matkalla, että Miklos syö perillä. Mari ei ehdi, on kohta menossa jo.

Löydämme toreadorit, Rayn ja Gustafin alakerran perältä ihmettelemästä - Aleksander Marinovia. Mitä? Mitä? Ray on liikuttunut. Niobe on tohkeissaan. Marinov tulee tervehtimään, ja käy ilmi - tai ainakin he väittävät niin - että hän on tosiaankin - kuollut. Miten niin kuollut? Miten hän sitten on tuossa? Giovannitko? Ahaa, no se selittää... ai ei sitäkään nyt enää? No mitä sitten?

Niobe sanoo: "Älä yritä ymmärtää, Kaarina, usko ainoastaan!"

Usko - mitä? Miten voi uskoa, jos ei ymmärrä? Minusta tuntuu, että pääni halkeaa.

Ymmärrän kuitenkin sen, että niin Raylla kuin Niobellakin on liian kiire perhehuolien kanssa, jotta heillä olisi aikaa puhua minun kanssani.

Marinov sanoo tulleensa vain viimeistelemään muutamia asioita, jotka jäivät kesken, nyt kun hän ei enää ole verikahleessa ruhtinaaseen ja voi ne kertoa. Niin kuin sen, että ruhtinas on kahlinnut Sarahin, von Hurtin, Alexin ja ketänytvieläolikaan. Sitä paitsi hän laskee huonoa pilaa Gehennan ennusmerkeistä.

Marinov, Cosette, Ray ja Niobe lähtevät omille teilleen, niin kuin odottaa saattaa. Totta kai he haluavat olla keskenään. Sarahilla on liian kiire keskustella Mastersonin kanssa, jotta hänelläkään olisi aikaa minulle. Menemme syömään yläkertaan.

Yritän Marin ja Miklosin vuoksi päästä itseni herraksi ja laskea leikkiä siitä, miten kurjaa on, kun ei voi syödä. Miklos kysyy veren mausta ja siitä, onko siinä eroja, ja tulen selittäneeksi ventrueiden kirouksen. Kerron myös siitä, miten tarpeeksi korkealla Opilla voi aistia, mitä joku toinen aistii, ja Miklos ihmettelee, eikö sellaiseen jää koukkuun. Minä selitän, miksi se on epätodennäköistä (eihän aistikokemuksiin voi ikuisesti jäädä koukkuun, ihmisetkään), ja huomautan, että voimmehan sitten parinsadan vuoden päästä katsoa, miten on. Se saa molempien kasvoille taas sen itseironisen ällistyksen, jonka näin muistaessani kertoa heille ikuisesta elämästä.

Meillä on hauskaa ajatuksen kanssa, kunnes Mari kysyy, mikä on Gehenna, ja voihkaisen kauhusta. Ehdin jo unohtaa Marinovin heiton. Selitän parhaani mukaan Gehennasta ja vedenpaisumusta vanhemmista, vaikka en todellakaan haluaisi ajatella sitä kaikkea. Pääni on muutenkin halkeamaisillaan.

Kerron siitä, että jonkinlainen henki, tietoisuus, ilmeisestikin todella on olemassa (ainakin sen perusteella, että itseäni vanhemmat ja viisaammat ottavat tosissaan Giovannin, joka puhuu hengille). Siinä sivussa tulee selitettyä diableriakin. Puhumme Kain-myytistä ja siitä, ovatko Kaltaiset kadotettuja. Kerron isästä ja äidistä ja äidin kuolemasta, ja siitä miten pyysin häntä puhumaan puolestani Jumalalle, jos siellä nyt sellainen on.

Paljon asiaa yhden ainoa aterian aikana.

Sarah käväisee, mutta huomaa pian, että minulla olisi aivan liikaa puhuttavaa, ja lupaa järjestää minulle aikaa vähän myöhemmin. Hänellä kun on jotain asiaa ancillojen kokoukseen, vaikka toreadoreja ei kuulemma ole kutsuttu sinne.

Miklos ei ole saanut edes ruokaa pöytään, kun Sergei soittaa Ruttopuistosta ja sanoo, että sinne tarvittaisiin kaikki mahdolliset ventruet ja tremeret dominoimaan kymmeniä kuolevaisia unohtamaan iso, paha tappelu. Sanon, etten mitenkään voi itse lähteä (miten juoksisin pikkukengissäni minnekään kesken aterian?), mutta lupaan soittaa edelleen. Soitan van Zandtille, joka lupaa mennä.

Vähän ajan päästä ohitsemme ja taas takaisin kävelee Kaltainen, jota en tunne ja joka vastaa täydellisesti saamiamme tuntomerkkejä. Ohittaessaan meidät takaisin tullessaan hän selvästikin huomaa minut, joten nyökkään hänelle vähän, ja hän nyökkää takaisin hermostuneen oloisena. En näe häntä enää. Soitan nopeasti Gustafille tiedon, ja hän sanoo olevansa Sergein kanssa autossa ja lähtevänsä jäljittämään.

Pian soittaa van Zandt Ruttopuistosta ja ihmettelee, kun ketään ei ole paikalla. Minä henkäisen tyrmistyksestä, kun tarkoituksella lähetin Sergeille voudin numeron, jotta tämä voisi soittaa ja sopia tapaamisesta, eikä sitten ilmeisesti soittanut! Stefanin piti jäädä puistoon, mutta häntä ei näy, eikä kumpaakaan heistä saa kiinni. Pyytelen van Zandtilta anteeksi ja kihisen raivosta.

Mari lähtee keikalle. Me lähdemme Elysiumiin neonaattien tapaamista varten.

Jossain ruokailun aikana lähetän Gustafille tekstiviestin, jossa pyydän häneltä aikaa ja tapaamista. En pelkästään pyydä. Rukoilen (mutta rohkeuteni pettää, ja teen sen englanniksi ja jopa ranskaksi).

En saa vastausta.

Elysiumissa Marinov on pitämässä jotain yleistä julistusta. Kun hän lopettaa, de Laurentis sanoo Barakille: "Tehkää hänelle mitä haluatte", ja hetken päästä näen Barakin kantavan tajutonta tai kuollutta Marinovia olkapäällään pois. Menen kysymään Philippe Gauthierilta, mitä tapahtui, mutta tämä vain kohauttaa hartioitaan ja sanoo: "Ilmeisesti jotain herra Marinovin asioiden viimeistelyä."

Stefania ei näy, eikä hän vastaa puhelimeen lukuisista soitoista huolimatta. Kleopatraa ei näy. Kello on yli kymmenen. Pyydän neonaatit nurkkahuoneeseen. Olen pyytänyt, ettei Jacques olisi paikalla, jotta väki voisi puhua vapaammin, mutta silti liikkuminen on hyvin nihkeää. Kaikilla tuntuu olevan tärkeämpää tekemistä. Rokki-Ripa ei liikahdakaan.

Menen hänen luokseen pyytämään häntäkin tulemaan. Hän alkaa huutaa minulle, ettei häntä kiinnosta mikään ventrue-egobuustaukseni. Loukkaannun sydänjuuriani myöten, mutta yritän silti hillitä itseni ja puhua hänelle kauniisti, jotta hän tulisi. Astun lähemmäs, kallistan päätäni ja hymyilen sievästi.

Olen ilmeisesti liian hyökkäävä. Hän nimittäin luulee, että yritän Vietellä hänet, ja alkaa huutaa syytöksiä kovaan ääneen ja Elysiumin vartijaa paikalle. Puhelimeni soi. Miklos on käymässä Ripan kimppuun. Vastaan Sergeille samalla kun toisella kädellä pitelen Miklosia ja huudan hänelle EI. Sergei selittää jotain, että taas tarvitaan Masqueraden rikkomuksien hoitelemista. Tuskastun ja ilmoitan hänelle tiukkaan sävyyn: "Ei nyt, Sergei, EI NYT!" ja lopetan puhelun, sillä minun on päästävä takaisin rauhoittelemaan Miklosia. Ripa jatkaa valittamistaan ja kun yritän puhua hänelle järkeä, häipyy.

Tuskastuneena päätän hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ja marssin nurkkahuoneeseen. Ray ja Niobe puuhaavat omiaan. Tulisivat nyt! Miklos tulee huomauttamaan minulle, että Jacques kuuntelee puoliavoimen paljeoven takana. Sanon, että kuunnelkoot - en vain halua hänen naamaansa ärsyttämään muita. Lopulta Raykin raahaa itsensä paikalle.

En viitsi enkä halua olla diplomaattinen. Vuoroon suomeksi, vuoroon englanniksi teen herttuan esittämät säännöt erittäin selviksi. Jo ennen kuin olen päässyt alkua pitemmälle, ensimmäinen protestoija marssii puhisten huoneesta. Kummallista - se oli aivan kuin Jefferson Smith? Mutta hänenhän piti olla kadonnut? En ehdi ajatella asiaa, koska minun on saatava muiden kalloon taottua tilanteen vakavuus ja se, etten minä tosiaankaan kannata moista, vaan olen aidosti huolissani myös omasta turvallisuudestani; että turvallisuuteni ja kaikkien ventrueiden turvallisuus on heidän käsissään. Kun aletaan huutaa jotain tuhoamisen tradition noudattamisesta, sanon, että tuskinpa herttua ketään muiden klaanien jäseniä tappaa (ei hänkään ihan niin tyhmä ole), mutta omista en ole ollenkaan varma. Kukapa siihen puuttuisi? Eli ymmärtävätkö he, että me ventruet tässä eniten olemme vaarassa?

He eivät näe tai halua nähdä surkeuttani.

Kesken lauseen huomaan ruhtinas de Laurentiin tulleen paikalle ja jähmettävän kaikki arvovallallaan - myös minut. Hän esiintyy hyvin kohteliaasti, mutta epäilee, että joku on sekoittanut pääni, sillä eihän toki niin mukava mies kuin herttua voisi uhkailla mitään tuollaista toisten kaltaisten, edes nuorempien, tuhoamisesta. Vikisen, että niin minulle todellakin on sanottu, mutta ruhtinas vain uskoo väärinkäsitykseen ja sanoo varmistavansa asian herttualta henkilökohtaisesti - sillä eihän hänen valtakunnassaan noin kohdella ketään, ei edes neonaattia.

Sen kai pitäisi lohduttaa jotain.

Mutta minä olen lohdun tavoittamattomissa. Ripan perusteeton julma ennakkoluulo on jo saanut minut pois tolaltani, eivätkä toisten tuohtuneet reaktiot voi myöskään välttää osumasta minuun. Jonkin verran edes helpottaa se, että Ray tulee tuekseni ja toivoo muiden tajuavan, etten ole näiden sanojen takana, joudun vain välittämään ne. Simon tulee sanomaan jonkin sanan. Milla sanoo poismennessään olevansa todella pahoillaan, että joudun moiseen välikäteen. Samoin nuoret gangrelit Ronja ja Jade, jotka jäävät juttelemaan hetkeksi.

Haluan olla yksin. Lähetän Miklosin pois ja istun alas. En tajua, miksi nuo kaikki ovat päässeet nahkani alle niin pahasti. Tunnen itseni maailman surkeimmaksi olennoksi, jota kukaan ei rakasta.

MacMaster tulee puhumaan ystävällisiä. Hän sanoo järkevästi, että tietenkin muut neonaatit tajuavat, ettei syy ole minun, mutta eiväthän he voi muuallekaan reaktiotaan purkaa. Hän on muutenkin varsin rauhoittava. Kiitän häntä ja menen korjaamaan meikkiäni.

Kun tulen naistenhuoneesta, toreadorchilde Masterson tulee kysymään, mistä äskeisessä oikein oli kyse; ymmärsikö hän todella oikein, että puhuttiin tappamisesta käytösrikkomuksista. Meidät keskeyttää joku brujah, joka tulee sanomaan, että Rokki-Ripa aikoo haastaa minut oikeuteen. Hankkiudun hänestä eroon, ja istumme Mastersonin kanssa alas. Väännän hänelle rautalangasta, että kyllä vain, tappamisesta siinä todellakin puhuttiin. Hän haroo järkyttyneenä hiuksiaan. Lopetamme keskustelun ja nousen.

Säikähdys pysäyttää minut kuin kiviseinään: edessäni on herttua. Hän huitaisee myrskynmerkkinä muovisen väliverhon kiukkuisesti sivuun kepillään ja ilmoittaa minulle putoavien järkäleiden sävyin: "Me keskustelemme vielä tänään."

Sitten hän marssii pois, ja kauhu jää soimaan minuun kuin kaiku kirkonkelloon. En ole enää kovin rationaalinen. Gustaf - Gustaf on luvannut suojella minua, tuli mitä tuli. Menen hänen luokseen... mutta hän puhuu Nioben kanssa, eikä kummaltakaan riitä minulle huomiota. Pidättelen kyyneliäni, kunnes hautaan ne viereeni tulleen Miklosin olkaan. Sitten iskee taas epätoivo ja epätietoisuus - mitä Gustaf siitä ajattelee? - enkä voi tehdä sitäkään. Jätän hänet siihen ja suuntaan sokeasti lähimpään nurkkaan kokoamaan itseäni.

Tai vain olemaan yksin, sillä itkuani ei enää estä mikään. Kaikki vihaavat minua, kukaan ei minua rakasta. Mitä tahansa teen, en kelpaa kenellekään. Mikloskaan ei tule perästä, mikä saa minut tuntemaan itseni entistä hylätymmäksi. Nyyhkytän tyhjyyteen, joka aukeaa edessäni.

Niobe tulee luokseni. Niobe yrittää vakuuttaa minulle, ettei tuolla kaikella suinkaan ole väliä - ettei varsinkaan jollain Rokki-Ripalla ole väliä, eikä herttualla - eikä millään maallisella ja ruumiillisella. Että väliä on vain sillä, mitä on päässä ja sydämessä.

"Ei minulla siellä mitään ole", väitän vastaan.

"Voi, jokaisella on. Siitä on vain pääsemättömissä", hän julistaa uskon vuorenvarmuudella. "Sinun pitää vain löytää itsesi, niin millään muulla ei ole väliä. Tällä -" hän nipistää rannettani "-tällä ei ole mitään merkitystä. Se, mitä sinä olet, on ihan muuta."

"En minä tässä hukassa ole", puuskahdan. "Muut minulta ovat hukassa. Minä en ole olemassa, minä en ole mitään, muuten kuin sen kautta, mitä saan muilta. Tiedätkö", aloitan kun olen vauhtiin päässyt, "siinä se onkin. Ray on aina minuun todella tyytymätön, kun puhumme - tajuan, että hän ei kuule minulta sitä, mitä minulta odottaa - sillä hän on liian abstrakti."

"Niin on", Niobe pistää väliin.

"Niin, hän ei vain käsitä, että minulle Jumala sinällään voi olla tai olla olematta - ei minulle Jumalalla tai taivaalla tai helvetillä ole väliä, se tulee sitten joskus jos tulee - vaan minulle kaikella sillä voi olla mitään merkitystä vain sen kautta, mitä tunnen muita ihmisiä - olentoja - kohtaan tai mitä he tuntevat minua kohtaan, tässä, nyt. En minä voi hahmottaa Jumalaa muuten kuin tunteen kautta."

"Mutta niinhän se on", hän innostuu. "Ja niin sen pitääkin olla. Miksi se olisi ongelma?"

"Koska kukaan ei välitä minusta. Kaikki vihaavat minua."

Tietenkin hän väittää vastaan. Sanon hänelle, että suren, koska Gustaf ei puhu minulle eikä Mikloskaan. Hän sanoo, että sittenhän minun pitää puhua heille. Sanon, ettei se ole niin yksinkertaista, kun en edes tiedä, mitä haluan. Hän ihmettelee, miksi se on ongelma. Siksikö, että haluan rakastaa molempia? Mutta hänhän rakastaa vaikka kuinka monia, eikä se mitään haittaa!

"Mutta se nyt ei vain toimi noin, ainakaan heidän kanssaan", sanon.

"Miksei? Rakkautta riittää kyllä kaikille!"

"Ehkä sinun maailmassasi. Ei minun, eikä ilmeisesti Gustafinkaan. Ja Miklos nyt on niin riivatun etelämaalainen muutenkin."

"Hei. Hei, Kaarina. Ajattele verta."

Katson häntä kuin tärähtänyttä. "Mieluummin olen ajattelematta."

"Ei mut, ihan tosi, ajattele verta. Veri on rakkautta." Nyt hän ainakin kuulostaa täysin tärähtäneeltä. "Veri on rakkautta. Me ollaan ihan pelkkää rakkautta. Meidän olemassaolo on sitä kokonaan. Ihmisillä on kaikkea turhaa siinä välissä, kaikenlaista ruumiillista ja kaikkea syömistä ja juomista ja naimista ja mitä nyt muuta haluaa, mutta meillä ei ole mitään sitä turhaa. Me ollaan vain ihan pelkkää tunnetta. Me oltaisiin jo kuolleita - kun kuolema tulee, niin siinä se sitten on, ja sitten sielu tuomitaan saman tien - mutta meillä niin ei käy, vaan se sielu jää. Eikä sitä täällä pidä mikään muu kuin rakkaus. Sä näit Marinovin. Se oli juuri sitä. Sitä piti täällä rakkaus, ei mikään muu. Rakkaus toi sen takaisin."

Hänen filosofiansa on viehättävän runollinen, mutta juuri siksi en luota siihen.

"Ei veri ainakaan minulle mitään rakkautta ole. Väkisin tai petoksella otettua, melkein kaikki. Ei minua kukaan rakasta."

"No - tuo ei ole totta. Eikös Miklos rakasta sinua?"

"Ei tietenkään, hänhän rakastaa minua vain pakosta!"

"No, sitten sinun pitää päästää hänet irti."

"Katson häntä uudestaan kuin järkensä poispuhaltanutta. "Ja menettäisin hänet?"

"Et sinä häntä menetä, jos hän todella rakastaa sinua. Mutta sinun pitää vapauttaa hänet. Rakkaus on vapautta."

"Eli vaihtoehdot ovat joko se, että olen rehellinen ja jään yksin tai sitten se, etten ole rehellinen enkä siis joudu jäämään yksin?"

Hän yrittää vakuuttaa minulle, ettei se niin käy, tai että ainakin minun pitää silti niin valita, ja sitten voi seurata jotain muuta hyvää. Että minun pitää päästää irti muista ja löytää itseni. Että sitten kaikki on hyvin, vaikka joutuisinkin olemaan yksin.

Ja minä tiedän, ettei hän tajua. En minä voi kestää yksinäisyyttä. En voi, vaikka täytyisi. Olen saanut sitä aivan liikaa. Olen jäänyt paitsi aivan liian paljosta. Minuun vain koskee.

"Kuule, Kaarina, kuule. En minä ole täällä käännyttämässä ketään. Ray haluaa, että hän ja minä käännetään ihmiset uskoon, noin!" Hän kääntää minua käsivarsista sivuittain ja takaisin. "Mutta en minä voi sellaista tehdä, minä voin vain näyttää oven, tiedätkö?"

"Ja mitä sitten? Vaikka Jumala olisikin olemassa - enkä minä sano, ettei olisi, olkoon vain minun puolestani - niin voiko hän ratkaista nämä minun sotkuiset suhteeni?" Katson häntä veriharson läpi. "Jos vain voisi, niin menen vaikka tässä ja nyt heti polvilleni ja rukoilen, että hän tekee sen, mutta kun ei hän voi. Ei kukaan voi."

Niobe hakee sanoja vastatakseen. Stefan ilmaantuu paikalle. Kysyn, onko hän kunnossa, ja hän vakuuttaa olevansa. Joskin hän sanoo, että ottaa kummasti luonnolle, kun vanha sabbatlainen yrittää viiltää pääsi irti. Muistutan, että on minullakin siitä jotain kokemusta, mutta eipä kovin paljon. Sitten hän alkaa pitää minulle lempeää saarnaa siitä, miten tuon herttuan toimintatapa-asian olisi voinut hoitaa diplomaattisemminkin.

"Älä nyt sinäkin jaksa", voihkaisen itkuni lomasta. Olen hirvittävän uupunut. Haen koko ajan katseellani Miklosia, joka nojaa pylvääseen ihmismeren takana, mutta ei tule luokseni. Gustafia en näe.

Niobe haihtuu. Stefan siirtyy olkapääkseni, kun huomaa sen välttämättömäksi. Kauaa hän ei sitä ehdi tehdä, sillä herttua marssii paikalle kuin antiikin jumala kaikessa närkästyneessä suuruudessaan.

"No niin, neiti Palokärki, nyt me keskustelemme hiukan. Herra Lönnqvist, olisitteko ystävällinen ja tulisitte vahtimaan, että meitä ei häiritä. Seuratkaa, neiti Palokärki. Ja kootkaa itsenne!"

Seuraan, mutta kokoamaan en pysty. Kuljen salin läpi herttuan perässä itkien koko ajan. Olen jo hukassa. Kaikki on mennyttä. Voin yhtä hyvin kuolla.

Herttua vie minut nurkkahuoneeseen ja käskee minun istua. Käskee minun rauhoittua. En kykene.

"Ihan samantekevää", kuiskaan. "Tappakaa minut vain."

"Mitä te oikein itkette?" hän kysyy tuskastuneena.

Yritän puhua, saan ulos vain nyyhkäyksen. Yritän uudestaan.

"Kun pelkään..."

"Mitä te pelkäätte?"

"Sitä... ettei kukaan rakasta minua..."

Herttua tuhahtaa ja alkaa lukea minulle lakia.

"Neiti Palokärki, te olette ventrueklaanin edustaja, ja teiltä edellytetään tietynlaista käytöstä. Siihen käytökseen ei kuulu itkeminen. Nyt te ryhdistäydytte."

Jotenkin hänen käskynsä menee hysteriani läpi, ja huomaan, että itkuni lakkaa ja istun suhteellisen hiljaa ja vaisusti. Herttua alkaa luennoida. Hän pääsee vasta vauhtiin, kun oveen koputetaan. Se on lukossa. Sitten ovea hakataan. Hän keskeyttää ja menee avaamaan.

Gustaf. Hänen pelkkä läsnäolonsa tuntuu lyönniltä. Sävähdän taas kasaan, isken kädet pääni turvaksi ja alan nyyhkyttää. Ei tätä. Ei enää häntä näkemään alennustilaani.

Gustaf vetoaa oikeuteensa verilinjani vanhempana olla läsnä. Herttua argumentoi, ettei se ole tarpeen, koska me vain vähän keskustelemme, mutta lopulta hän suostuu. Gustaf istuu toiseen tuoliin, herttua komentaa minua jälleen noin ohimennen ryhdistäytymään ja jatkaa luennoimistaan. Hän ilmoittaa minun käyttäytyneen äärimmäisen sopimattomasti ja mustanneen klaanin mainetta, ja ettei hän muka koskaan ole sanonut mitään toisten kaltaisten tuhoamisesta. Soperran kuulleeni niin sanotun. Hän tivaa, keneltä olen niin kuullut. Sanon klaanin parissa yleisesti niin puhutun, mutta en osaa spesifioida. Herttua toruu minua siitä, etten ole tarkistanut huhupuheita.

Jossain vaiheessa Gustaf alkaa puolustaa minua, ja kohta vieressäni seisoo vastakkain toisilleen uhoamassa kaksi majesteettista ventruevanhinta, joista toinen omistaa sieluni ja toinen ruumiini. Kutistun vain paikallani pienemmäksi ja pienemmäksi ja vikisen kauhusta.

He pääsevät egonmittauksensa loppuun. Herttua ilmoittaa minulle, että minun tulee korjata klaanin maine. Hän on kuulemma ilmaissut vain ja ainoastaan, ettei hänellä ole aikaa klaanien nuorimmille, ja että jos he tuhlaavat hänen aikaansa, hän ilmaisee paheksuntansa vahvasti heidän klaaniensa vanhimmille. Se ei ole se, mitä hän on tehnyt tiettäväksi, mutta minkäpä minä sille voin.

Poistuessaan herttua sanoo jotain äärimmäisen kummallista: "Sen sijaan teidän ghoulinne ovat käyttäytyneet viime aikoina esimerkillisesti."

Miksi hän sanoo tuon? Kai korostaakseen minun toimintani epäesimerkillisyyttä.

Gustaf jää jäljelle ja muuttuu taas tavalliseksi. Nyt hän on siinä, ja voisin puhua, mutta kuinka nyt, juuri nyt, voisin? Jännite välillämme kasvaa niin suureksi, että kohta se lyö salamoita. Haluan taas vain kutistua olemattomiin.

"Olen pahoillani", soperran. "Ei sinun olisi tarvinnut auttaa."

"Sinä olisit tosiaan voinut olla varovaisempi", hän sanoo vakavana.

"Mutta herttua sanoi todella juuri niin kuin minä olen kertonut!"

"Olisi silti voinut olla diplomaattisempi. Tiedät, ettei häntä ole hyvä ärsyttää."

"Ei sinun silti tarvitse minun takiani vaivautua."

"No, ei tosiaankaan näytä siltä, että pystyisit pitämään huolen itsestäsi!"

"Ja mitä sinäkin siitä välität?" Katson pois. "Mitä sinäkin välität yleensä mistään?"

Hän suuttuu. "Kuulehan, tässä on kyseessä paljon isommat asiat kuin sinä tai minä tai meidän suhteemme -"

"Ai suhde?" Katson ylös. "Mikä suhde?"

"Älä nyt väännä sanojani!" hän ärähtää. "Jos et ole varovaisempi, en ole ollenkaan varma, että pystyn suojelemaan sinua!"

"No älä sitten tee sitä! En minä halua sinun suojeluasi, jos kerran se on kaikki, mitä saan!"

Hänen ilmeensä muuttuu kummalliseksi. "Et siis halua suojeluani? No hyvä, en sitten anna sinulle sitä, jos kerran tahdot pärjätä omillasi."

"Ei - kun en halua suojelua, jos se on kaikki mitä saan!"

Hän kieltäytyy ymmärtämästä, mitä tarkoitan. Sanat, joilla riitelemme, hukkuvat massaan, yön virtaan. Tiedän, ettemme riitele asioista, vaan siitä, mitä on niiden takana. Meistä. Yhteydestä välillämme, sen katkeamisesta. Miklosista. Ylpeydestä. Kivusta. Jota ei näytetä.

Jota ei näytetä, ei yhäkään.

En saa häneen kosketusta. En saa häntä antamaan itsestään mitään. En milliäkään. Mitä tahansa teen, mitä tahansa lähestymistapaa yritän, graniittimuuri ei hievahdakaan. Rikon nyrkkejäni siihen aivan turhaan.

"Se on siis selvä", hän kertaa levittäen kätensä. "Jos kerran et tahdo suojelustani, emme siis ole enää tekemisissä. Jos pyydät minulta jotain, niin toki autan, missä voin, mutta muuten..."

"Mutta entä sinä sitten?" kysyn hiljaa. "Mitä sinä tarvitset, Gustaf?"

Hän ei sano mitään. Jatkan epätoivon vimmalla: "Miten sinut saa reagoimaan? Mitä minun oikein pitää tehdä?"

Hän pysähtyy, hänen kätensä palaavat puristamaan tuolin selkänojaa. "En tiedä. Mutta sen tiedän, että tämä ei toimi. Tästä ei tule mitään."

Taistelen yhä vastaan, yritän repiä muuria rikki. Turhaan. Turhaan. Sieluni on jo verillä, veri virtaa graniitin yli, mutta se ei muuta mitään.

Ja sitten hän lopulta murskaa minut kokonaan.

"...Minä olen yrittänyt", kerjään vielä kerran. "Olen yrittänyt ja yrittänyt saada sinut reagoimaan - olen luullut, että olen tehnyt oikein. Että olen saanut sinut edes vähän lähemmäksi elämää. Mutta enää en tiedä, riittääkö se ollenkaan. Mikä sinut oikein saa tuntemaan yhtään mitään...?"

"Mikä minut saa tuntemaan mitään? No, minäpä kerron sinulle, koska viimeksi olen tuntenut olevani elossa." Hän kuulostaa suorastaan uhmakkaalta ja hyvin, hyvin vihaiselta. "Tänään, kun taistelin sitä sabbat-kaltaista vastaan. Silloin tunsin todella olevani elossa! Sitä tunsin haluavani!"

Ylitseni putoaa kuormallinen jäätä. Jääpuikot lävistävät minut, suuni on täynnä lunta, vajoan pimeyteen. "Tappaa?"

"Ei, vaan puolustaa! Puolustaa kaupunkiani, tehdä jotain todellista sen hyväksi!"

Voin pahoin. Oli syy mikä tahansa, en pääse yli siitä, että koko maailmaltani on pudotettu pohja. Painan pääni, ja sanat putoavat suustani omalla painollaan, kuolleina, soinnittomina.

"Siis koko ajan, kun olen yrittänyt pitää sinua kiinni elämässä... olen tehnyt turhaa työtä. Koko ajan, kun olen yrittänyt rakastaa sinua, olen ollut väärässä. Sinä et olekaan halunnut hyväillä... vaan lyödä."

Istun vähän aikaa hiljaa, kuuntelen, miltä kuolema tuntuu. Se on turta, tyhjä. Mitä vaihtoehtoja minulla enää on? On vain yksi asia, jonka voin sanoa.

"Hyvä on, Gustaf, jos niin haluat", sanon hiljaa, nöyrästi, jättäen hänelle vielä ehdollisen mahdollisuuden vastata, jättäytyen täysin hänen armonsa varaan. "Olen pahoillani. En vaivaa sinua enää."

Hiljaisuus.

Ja hän kääntyy, kerää pöydältä omaisuutensa ja menee pois.

Ja minä tajuan, etten sittenkään tiennyt, miltä kuolema tuntuu. Kuolema on särkyvän lasin sirpaleita, kirkunaa, kuristavaa nälkää, hukkumista joka ei pääty siunattuun unohdukseen, vaan jatkuu ja jatkuu. Kuolema on sietämätöntä tuskaa, joka ei helpota, ei lopu. Ei lopu. Ei lopu...

Vajoan ensin tuolia vasten polvilleni, sitten lattialle, ja vajoaisin vielä syvemmälle, jos osaisin. Lattia on kylmä, sileä, tuskani kimpoaa siitä takaisin. Minun ei tarvitse hengittää, miksi sitten tunnen kuristuvani sisältäpäin? Uikutukseni kuulostaa piestävän koiran ääneltä. Minun pitäisi hävetä, minun pitäisi lopettaa, mutta en ole mitään muuta kuin järjetöntä kauhua. En voi muuta kuin huutaa.

Lattia on kylmä. Kaikki on kylmää. Ilma rusentaa minut. Tuska ei lopu, ei lopu, ei...

Ikuisuus tuskaa. Ikuisuus huutoa. En osaa lakata. En voi.

Askeleet. Joku tulee.

"Kaarina, lopeta."

Gustaf. Ryömin kohti seinän ja lattian kulmaa.

"Ei, ei, mene pois", huohotan. "Ei sinun tarvitse, mene pois... Minä lopetan. Lopetan kyllä."

"Kaarina!"

Yritän yhä paeta, mutta hän nostaa minut niskasta istumaan. "Kaarina, nyt riittää. Tämä ei ole sopivaa tänne. Mene kotiin. Mene kotiin." Hän ei ravistele minua, mutta voisi ihan yhtä hyvin tehdä niin.

Miklos kumartuu puoleeni selkäni takana, mutta tuskin rekisteröin sitä. Hän voisi olla joku vieras - tai huonekalu - niin vähän häntä havaitsen.

"Miklos, vie hänet kotiin", Gustaf sanoo etäisesti ja nousee seisomaan. Hän on luovuttanut minut pois, luopunut minusta, pessyt kätensä. Kurotan hänen peräänsä, hukkuva, putoava, ikuisesti putoava.

"Gustaf, älä tee tätä minulle. Ole kiltti, älä tee tätä minulle. Luulin, että voin antaa periksi, luulin, että voin antaa olla - mutta en voi. En voi. Älä tee tätä minulle. Älä..."

Hän nipistää suunsa kiinni, vetää henkeä. "Tämä ei ole oikea aika ja paikka. Mene Miklosin kanssa kotiin. Tulen sinne, kun pääsen täältä", hän lisää, kun kurotan yhä kättäni. "Tulen heti, kun pääsen. Lupaan sen. Mene nyt kotiin."

Käteni valahtaa alas, pääni samoin.

"Hyvä on", sanon tuskin kuuluvasti. "Et sinä tule kuitenkaan, mutta teen niin kuin haluat."

Hän menee pois. Ja hänen mentyään katkeaa oljenkorteni, ja valahdan maahan jälleen hervottomana, jälleen itkun armoilla.

Miklos heittäytyy syleilemään minua. "Kaarina, Kaarina, mitä ne tekivät sinulle?"

"Eivät mitään", kuiskaan. "Eivät mitään, ja juuri siksi..."

"Mennään kotiin, kulta", hän sanoo ja yrittää auttaa minua ylös. "Tule, laitan sinulle kylvyn tai jotain..."

Nielen tuskani, nielen heikkouteni, tarraudun näkymättömästä katosta yhä roikkuviin nukkenaruihin - vielä vähän aikaa - ja kampean itseni ylös. Miklosin silmät ovat täynnä huolta ja rakkautta. Nyt, nyt kun vielä olen tuskan tuolla puolen, pakottaudun epätoivon hurjuudella puhumaan.

"Ei, odota. Minun on pakko puhua nyt, kun kykenen. Muuten en ehkä uskalla."

"Voimmehan me puhua kotona."

"Niin, mutta tämän kuultuasi et välttämättä halua viedä minua yhtään mihinkään."

Hän melkein hymyilee. "En usko, että voit sanoa mitään, mikä saisi sellaista aikaan."

Voi, miten vähän hän tietääkään.

Ja niin minä repäisen viimeisetkin illuusion verhot hänen tieltään.

Ovi käy. Hiljaista puhetta, joka kiihtyy nopeasti. Pian he puhuvat päällekkäin, kun molemmat yrittävät saada selville, mistä oikein on kyse. Yllättävää kyllä, Mari taitaa voittaa. Kohta hän polvistuu jalkojeni juureen sohvan eteen.

"Kaarina, miten voit?"

En jaksa vastata. Suljen silmäni, kumarrun syleilemään häntä, mutta puolitehoisesti. Ei se ole sama. Eikä hän voi minua suojella.

Suojella. Miksi tunnen olevani turvassa aivan muista asioista kuin todellisesta suojeluksesta? Miksi turvallisuudentunteeni on niin vääristynyt kuin se on?

"Älä päästä Miklosia tekemään mitään typerää", mutisen vaimeasti hänen hiuksiinsa.

"En. En päästä."

Hänen äänensä on yllättävän varma. Hän on alkanut luottaa itseensä viime aikoina. En silti tällä kerralla tiedä, kykeneekö hän siihen, mitä lupaa.

Miklosin kasvot toistettuani hänelle totuuden tarpeeksi monta kertaa: sulkeutuneet, ukkosenpuhuvat. Kädet syvällä taskuissa - nyrkissä.

"Kaikki, mitä olet puhunut, on siis ollut valetta."

"Ei - ei kaikki. Meidän olemassaolomme, sen lait, kaikki ne vaarat, mistä olen kertonut, ne ovat juuri sellaisia. En vain kertonut totuutta - omasta elämästäni. Eikä sekään enää ole valetta, että rakastan sinua. Kaikki se, mitä sanoin siitä, että minulle on ollut korvaamattoman arvokasta joutua katsomaan tätä kaikkea teidän silmienne kautta, on ihan totta. Ja - en minä ole koskaan - tai siis... totuus on, että ainoa vapaus, mitä olen voinut kokea ties kuinka pitkään aikaan, on se vapautus, jonka koen, kun sinä teet minulle... tiettyjä asioita. Se ei vain ole koko totuus. Totuus - no, sinä näit, mitä minulle tapahtui, kun Gustaf veti itsensä pois."

Tiedän, että selitykseni kaikuu tyhjään.

"No, nyt tiedän sitten vähän enemmän. Sehän hienoa", hän sanoo ja lähtee kohti ovea.

Kauhu viiltää lävitseni: hänkin on menossa pois. Sitähän minä juuri aavistelin alkaessani puhua - mutta nyt, kun se hetki on tässä, en kestäkään sitä. Juoksen ovelle, hänen tielleen.

"Ei, älä mene pois. Ole mieluummin minulle vihainen..."

"Minähän olen vihainen", hän sanoo ivallisesti, ja hänen silmänsä ovat melkein mustat.

"Mutta pura se mieluummin minuun. Minä kestän sen kyllä, tiedät että kestän. Älä vain mene pois..."

Eikä hän mene - ei kai lopulta kuitenkaan kykene siihen, ei edes kiukun voimalla. Tai sitten hän ei halua alkaa purkaa kiukkuaan minuun paikassa, jossa on muita. Päädymme järkevästi tekemään niin kuin on käsketty ja lähtemään kotiin. Stefan katsoo meitä kummallisesti, kun tulemme ulos huoneesta - onkohan hän ollut vieläkin vahdissa? Ulko-ovella odottaa Sergein ghouli, joka on järjestänyt meille auton. Kotiin, pakoon.

Eikä pakoon tietenkään pääse.

Jos edes haluaakaan.

Jos edes tietäisi, mitä haluaa.

Annan Marin tarjota minulle sitä vähäistä turvaa, mitä hän suinkin voi. Painaudun hänen käsivarsiensa suojaan kuin pikkulapsi - edes hetkeksi niin, ettei kukaan vaadi tai odota mitään. Kohta minun on taas jaksettava taistella siitä, mitä todella haluan.

Mutta mitä se on?

En usko, että saan sitä selville ennen kuin näen Gustafin taas. Ennen kuin näen heidät molemmat samaan aikaan, samassa paikassa, ilman illuusioita.

Sitten minun täytyy tietää, mitä valita.