|
Kaarina pitää päiväkirjaa säännöllisemmin kuin minä sitä kanavoin, ja sinne tulee toisinaan raapusteltua myös runontapaisia. Kaarina on jopa esittänyt niitä toreador-ruhtinaan vastaanotolla (mitä tietysti voi pitää pahimmanlaisena moukkamaisuutena, mutta hyvin näyttivät tekevän kauppansa...) Sanovat, että sielumme ovat jo kadotetut. Tiedän sen valheeksi. Sieluni on käsissäsi, näen sen, löydän sen silmissäsi joka yö jonka mahdoton olemassaolomme kestää. Sanovat, ettemme voi yltää Jumalaan enää. Kuka sitten mahtoi meille antaa tämän, kun aistiemme läpi viiltää toistemme läheisyys, nämä yön viileän silkin laskokset, tämän itsepintaisen viisauden tuulen? Sanovat, että olemme kirottuja pimeään. Mistä sitten nousee tämä kirkkaus joka taittuu minusta kasvojesi valoa peilaten, tämä timantinvälke joka olemme me? Ilo ja valo ja voima, totuus ja merkitys ja tahto, rakkaus, ne kaikki ovat olemassa. Toisissamme näemme harhan läpi: Jumala ei milloinkaan hylännyt meitä. Läpi yön ja kuoleman, läpi unen ja intohimon olemme saaneet maljamme täytenä. (1998?) Mikä on aikamme määränpää? Gustaf - mihin matkaamme? Viekö rakkaus meitä taaksepäin, syvemmälle Unohdukseen, hetken pakenemiseen Palaako nykyisyytemme tuhkaksi Ja murenee? Vai onko tulevaisuus kirjoitettu ilmaan ja tuleen? (jouluk.98) On kysymys, jonka vastaus edellyttää Jumalan keksimisen; kysymys jota ei ilmaannu missään vähemmässä kivussa kuin meidän: hukkua pimeyteen joka meitä kietoo; sokaistua kirkkaudesta jota sinä hohkaat mitä on niiden välillä? tanssissa tällä veitsenterällä joka aaltoilee havisevasta varjosta kalpeaan tuleen eikö kukaan voi antaa minulle silmiä sekä valoon että pimeään? * Me olemme aution maan alkuperäiset pakolaiset; janosta janoon ja kosketuksen nälästä nälkään. Me olemme tomua yksinäisyyden kasaamien ääriviivojen sisällä, ikuiseksi hetkeksi muinaisten temppelien tavoin, murentuen nyt ja aina. Me olemme kaikki kuolematon, periksiantamaton, rajaamaton kaipaus ruumiillistettuna ja kaiken kaipauksen tavoin voimme kohota tai vajota tukehtua, tahriintua, murtua * Tuolla puolen epäilyn ja katumuksen kaksoisvuorten tuolla puolen surun kristallijärven liikkumattoman silmän on yhä jäljellä kiven ja juuren ja oksan periksiantamaton tahto, tähdet ja aaltojen silkki kevään aavistuksessa, muuttuvan tuulen kuiskaus taivaan alastomien välimatkojen alla. Minä kasvan. Ja opin. Ja kasvatan kukan ja hedelmän. Ja kuin tähtien nimet tulet vielä tuntemaan minut, ilmestys ilmestyksen jälkeen kunnes täytän sinut joka nurkkaa myöten, kunnes kaikki sinusta valuu yli minun tyhjyyteeni kunnes olemme peruuttamatta, jakamatta Yksi. (98-99, esitetty ruhtinas de Laurentiksen vastaanotolla 19.5.99) Sinä olet seinät ja kannatinpilari Ilman sinua maailma on ontto hiekkalinna, Rakennelmat sortuvat, lasitalot, hedelmäpinot, Sadonkorjuu muuttuu tomun lakaisuksi; Totuudesta tulee sanoja Ja sanat murtuvat aina aina Muotoa vailla yöt kestävät ikuisesti Kuilu alkaa taas aueta tyhjään (2.10.99) Pyörä pyörii, kierros täyttyy: läpi myrskyn kauhun läpi pimeyden hulluuden läpi veren kuoleman yhäkin löytyy lepo siinä mysteerikehän kokonaisuudessa tuskalla ansaitussa jossa minun tuleni kuvastuu jälleen silmissäsi (28.9.00) |