IV SoMaI A.C. CCCLIII

Oma veljeni.

Sen kai pitäisi olla kauheaa - ja tietenkin siitä tulisi valtaisa skandaali, jos se tulisi ilmi - mutta en vain voi nähdä siinä mitään väärää. Tiedän, että teen oikein. Ettei minulla ole vaihtoehtoja: en voisi toimia toisin. Syyt siihen, miksi niin on, ovat tietysti aivan vääriä syitä. Tai ehkä eivät vääriä. Vain... eri syitä kuin odottaisi. Mutta koska olen koskaan tehnyt niin kuin minulta odotettaisiin?

Minä... rakastan Sensoita, kyllä. Ainakin luulisin voivani sanoa, että rakastan häntä kuten nainen voi miestä rakastaa (mitäpä minä rakkauden mittapuista tietäisin?). Mutta yli sen, ja paljon korkeammalle, asetan sen vastuun, jota tunnen tätä heikkoa, typerää, kompuroivaa, ristiriitaista perhettä kohtaan. Olkoot heikkoja, olkoot tyhmiä - tai pelokkaita - tai katkeria - tai sokeita todellisuudelle - he ovat minun perheeni, minun vertani ja lihaani ja sieluani, enkä aio antaa minkään järkyttää sitä haurasta tasapainoa, joka heidän välilleen on vuosien varrella muodostunut. En edes sen, jota rakastan eniten tässä maailmassa - Sensoin, nerokkaan, hurjapäisen, villin, järjettömän veljeni. Tiedän, että miten paljon häntä kohtaan tunnenkin, sen täytyy aina olla alistettuna tuolle korkeammalle tosiasialle: että olen antanut itseni hänelle ruumiineni sieluineni (kyllä, sielunikin, jos rehellisesti itseäni kuulen) lopulta vain ja ainoastaan siksi, että minä olen ainoa, joka voi jotenkin vaikuttaa häneen. Ja sekin vain, jos olen riittävän ovela ja riittävän taitava saamaan hänet kuuntelemaan itseäni ilman, että hän huomaa sitä. Kellään muulla ei ole edes sitä mahdollisuutta, ja olen itsekin vielä yllättynyt siitä, että minulla näyttää se olevan.

Äiti parka! Tiedän, että annoin hänelle hirvittävän taakan kannettavaksi, kun kerroin tästä, mutta tiedän myös, että hän ymmärtää syyni nyt eikä puutu niihin. Hän tietää, mitä kunnia ja vastuu merkitsevät, ja antaa minun omalla tavallani yrittää noudattaa niitä tämän perheen koossapitämiseksi. Ja myös Sensoin parhaaksi, ettei hän tekisi mitään, mikä voisi tahrata hänen kunniansa ja siten meidät.

Ehkä olen aliarvioinut äidin aikaisemmin. Laskin, että riski kertoa olisi sen arvoinen, ja näyttää siltä, että olin oikeassa. Hän selviää kyllä tästäkin. Ehkä me voisimme jopa oppia ymmärtämään toisiamme hiukan. Ja ehkä - ehkä me voisimme siten yhdessä todella jotenkin pitää suitsissa tuon villin luonnonvoiman, joka on Sensoi. Näen nyt, että äiti on samanlainen kuin minä: hän puolustaa tätä perhettä viimeiseen asti, koska tietää, ettei kukaan muu hänen ympärillään siihen kykene. Tiedän, että jos niikseen tulee, hän vaikka uhraa oman henkensä pelastaakseen Esgeirin hengen, koska niin kuuluu tehdä. Niin kuin minäkin. Vaikka se sitten - kauheimmassa mahdollisessa tapauksessa - merkitsisi Sensoin uhraamista.

Vaikka sitäkin: Sensoin, veljeni, kunniani, elämäni...

Kerroin hänelle jälkeenpäin, kun olimme palanneet pöytään, että sen seurauksena, mitä tapahtui, hänen kunniansa olisi vastedes myös minun. Maailma ei koskaan saa tietää sitä, mutta niin on.

Ja juuri siksi olen päättänyt, ettei se voi kestää ikuisesti. Tulen rakastamaan häntä, houkuttamaan häntä, haastamaan hänet, kiehtomaan häntä ja kietomaan hänet pikkusormeni ympärille kaikella taidollani, jotta voin hillitä ja hallita häntä. Näen minkä vaivan tahansa, käytän minkä keinon tahansa pitääkseni hänet, jottei hänellä tule olemaan aikaa tai edes halua salata minulta mitään. Jotta voin ohjata hänen energiansa jonnekin muualle kuin vihaan, turhautumiseen ja tuhoamiseen. Ja kun olen tehnyt kaiken tämän ja saanut hänet näiden vaarallisten nuoruuden vuosien läpi, ja kun olemme, äiti ja minä, löytäneet jonkun, joka kykenee samaan ja jolle voin antaa tämän taakan kannettavaksi, teen niin.

Olen vannonut tämän miekka sydämelläni. En tule koskaan antamaan rakkauteni kasvaa niin suureksi ja sokaisevaksi, etten näkisi Sensoin vikoja: hänen kypsymättömyyttään, hänen itsekkyyttään, kerskailuaan, raivoaan, kateuttaan, kaikkea sitä, mitä hän voi pahimmillaan olla, veljeni, pimeä puoleni. Muistan aina perimmäiset syyni ja sen, että yhtä lailla ne saavat minut suojelemaan häntä kuin muuta perhettäni.

Ei että koskaan kertoisin sitä hänelle.

Eikä muistaminen todellakaan ole helppoa juuri nyt, kun kaiken muun yli leviävät muistot siitä, mitä välillämme tapahtui. Mitä hän teki minulle... Suudelmat, hyväilyt, hänen vartalonsa omaani vasten, hänen ihonsa kuumuus, se kuinka mahdotonta minun oli kieltää häneltä mitään, mitä hänen suunsa ja kätensä vaativat... ei minulla ole sille sanoja. Toivon vain salaa, ettei hän pitänyt minua täysin surkeana, vaikka minulla ei ole ollut ketään muuta ja hän on (epäilemättä) kokenut yhtä ja toista. En kyllä usko, että hän olisi huomannut kokemattomuuttani juurikaan - ei tänään - ei sen nälän läpi joka meillä oli toisiimme. Eikä Sensoi sitäpaitsi odota ja katso, hän ottaa. Kaiken, mitä tahtoo.

Myös minulta.

Ja minä annoin hänen ottaa kaiken. Olisin varmaankin antanut hänen ottaa henkenikin, jos hän olisi sitä johonkin tarvinnut. Ainako se on tällaista? Vai vain hänen kanssaan?

En koskaan, koskaan anna hänen tietää, kuinka täysin hänen vallassaan olen, kun hän rakastelee minua.

Minun... pitää kai vannoa sekin miekkani kautta. En luota itseeni hänen suunsa ja käsiensä ja halunsa alla.

Mutta en unohda. En hetkeäkään, en pienintäkään osaa. Ja mitä tahansa tapahtuukin, minä olen hänen, vaikka en kerro sitä hänelle. Nyt ja ikuisesti.

Vaikka sitten ikuisuus kestäisi vain huomiseen.

Muuten tämä ilta, Pêchen syntymäpäiväjuhla, oli tavanomainen tai jopa ikävä. Tätini ja isoäiti sanoivat molemmat, että minun juhlani toissakuussa olivat olleet paljon paremmat. Siitä nyt ei kuitenkaan voi syyttää Pêcheä tai muuta kuin olosuhteita. Tuo kuumeinen vatsakatarri, joka palatsissa on raivonnut, oli vienyt puolet palveluskuntaa vuoteenomaksi, myös - mikä ikävintä - kaikki soittajat. Perheestä ei sentään jäänyt pois kuin Cerise, joka kyllä valitti huonoa oloa, mutta ei vain luultavasti halunnut jäädä sivuun huomiosta, kun rakastettu sisar, joka aina tähän asti on jakanut kaiken, onkin yhtäkkiä täysi-ikäinen ja istuu jumalallisessa pöydässä.

Olisi voinut tehdä hänelle ihan hyvää.

Koko ylipapisto oli paikalla, samoin melkein kaikki herttuat ja suurin osa senaattoreista. Hidarin ja Terren lähetystöt myös, ja tietenkin joitain muita aatelisia tai kuuluisuuksia. En muista, keitä kaikkia. Ainakin se kilpa-ajaja, Ferox, joka voitti kevään kisat ennen Sensoita ja minua. Igniksen temppeli oli jälleen lähettänyt sen nuoren papin. Affligerius oli tavanomaisen pitkäveteinen.

Hidarin lähettiläällä oli mukanaan kenraalinsa, jonka kanssa en valitettavasti ehtinyt yhtään keskustella. Pitää järjestää sille aikaa näinä päivinä, ennen kuin he lähtevät takaisin kotiin (alkukesästä kuulemma). He toivat lahjaksi sakea, jota en päässyt maistamaan, kun emme istuneet kuninkaallisessa pöydässä. Terren lähetystö oli tuonut mukanaan uuden tanssijattaren, joka kuulemma oli Flanen vanha tuttu, ja eikös lähettiläs antanut häntäkin lahjaksi kuninkaalle. Mietin, mitä Flane mahtaisi ajatella kilpailusta, mutta ilmeisesti heidän yhteinen taustansa on sen verran vahva, että he näyttivät olevan vain iloisia toistensa seurasta, ja heidän tanssitapansa täydensivät toisiaan hyvin. He sanoivat olevansa samasta tanssikoulusta. Mielenkiintoista, että myös taidetta varten voi jossain opiskella koulussa. Se on mielestäni aivan yhtä kunniakasta suuruuden tavoittelua kuin vaikkapa taistelutaito.

Sensoi ei tietenkään tajuaisi moista. Sain taas yrittää puhua hänelle järkeä, kun hän halveksi ääneen musiikkia ja muusikoita.

Saisinkohan hänet innostumaan jonkin instrumentin soittamisen tarjoamasta haasteesta? No, ainahan voi uneksia.

Terren lähetystö toi Pêchelle huomattavan kauniin miekan. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta kyllä hän näytti arvostavan sitä, kun katselimme sitä yhdessä myöhemmin. Hetken aikaa tuntui melkein siltä, kuin olisimme keskustelleet jotensakin samalla kielellä.

Annoin hänelle lahjaksi hidarilaisen emaloidun hiusneulan, yhden niistä, joita sain äidin suvulta perintönä. En viitsinyt tehdä siitä suurta numeroa.

Hänen jumalallinen isyytensä ja kaikki kunnianarvoisat rouva äidit vuorotellen valittivat minulle siitä, että olin pukeutunut "housuihin" ja haarniskaan ja kannoin miekkaa. Minä huomautin kohteliaasti, että kaikki sotilaskoulutusta saaneet miehet olivat paikalla haarniskoissa ja miekoin varustautuneina, joten miksi en myös minä. Sanoin, että toki ottaisin miekan pois, jos se loukkasi jotakuta kunnianarvoisista äideistä, mutta jopa Pomme de Terre antoi olla, huokaili vain kaihoisasti sitä, kuinka toivoton olin.

Vaihdoin muutaman sanan Hidarin lähettilään ja hänen vaimonsa kanssa, ja sovimme mahdollisuudesta, että lähtisin heidän mukanaan Hidariin tapaamaan äidin sukua. Kuuntelin myös hetkisen papiston, senaattorien ja hidarilaisten (joista yksi oli papitar) keskustelua uskonnosta ja politiikasta. Se olisi varmaankin kiinnostanut minua tavallisena iltana suuresti, mutta tänään minun oli jokseenkin vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin omiin tunteisiini ja omien aistieni etsiytymiseen Sensoin suuntaan.

Illan alkuhan olikin siinä mielessä aivan kauhea, ettemme uskaltaneet edes katsoa toisiimme, ja silti huomasin kummankin reagoivan toisen tekemisiin vaistomaisesti peilaamalla niitä. En minä edes tiennyt, miten Sensoi suhtautuisi minuun - kun en tiennyt omaakaan suhtautumistani - mutta sellaiset merkit kuin hänen kätensä pysähtyminen ennen pähkinäkulhoa, jottei hän olisi vahingossa hipaissut minun kättäni, kertoivat minulle selkeästi, että hänkin oli pois tolaltaan. Kuinka pahasti, se selvisi aika pian. Hermostuin pöydässämme, kun kyselin kohteliaasti Dulcian viimeaikaisista harrastuksista, ja hän alkoi kertoa oopiuminpoltostaan. Sensoista se oli huvittava vitsi, minusta ei. Ei se ole ylhäiselle neidolle sopivaa. He nauroivat jyrkkyydelleni, jolloin ilmoitin voivani toki poistua, jotta he voisivat puhua rauhassa, ja tein niin myös. Sensoi tuli saman tien perässäni ja pyysi anteeksi, mikä on jotain, mitä en olisi koskaan häneltä odottanut. Aloin tajuta, että hän todellakin välitti siitä, mitä minä hänestä ajattelin, mutta olin itse vielä liian sekaisin puhuakseni asiasta, ja pyysin vain häntä jättämään minut rauhaan joksikin aikaa.

Sillä tavalla se jatkui. Kummallakaan ei ollut juuri ruokahalua, kumpikin joi liikaa viiniä. Olin välillä aidosti huolissani, että Sensoi oli levoton jostain muusta syystä - minusta hän katseli Esgeiriä omituisesti senkin jälkeen, kun olin saanut hänet sulkemaan suunsa veljeämme vastaan puhumisesta. Kai minun pitäisi hävetä ajatustakin, että oma veljeni saattaisi olla toisen veljeni murhayritysten takana, mutta tunnen Sensoin liian hyvin. Niinpä raahasin hänet taas yläkertaan kiskoakseni hänestä ulos totuuden, mutta hän vannoi, ettei ollut tehnyt tai edes aikonut tehdä mitään salattavaa. En ole vieläkään varma... luulisin, ettei hän valehdellut minulle, sillä hän tuntui tarvitsevan minun hyväksymistäni todella kiihkeästi, mutta kyllä hän on tarpeeksi älykäs teeskentelemäänkin. Aion vastaisuudessa vielä pitää silmäni auki.

Sensoi ei kuitenkaan vaikuttanut todella kiinnostuneelta mistään muusta kuin kahdesta asiasta. Kun olin saanut hänen päähänsä, että hänen kannattaisi tähdätä kenraaliksi ennemmin kuin kuninkaaksi (edellinen on suorastaan todennäköistä, jälkimmäinen mahdottomuus, ja sitä paitsi rakastanhan minä myös Esgeiriä, ehkä eniten tästä perheestä Sensoin jälkeen), hän alkoi heti vaatia setäämme Coronus Poissonia kouluttamaan itseään armeijoiden johtamisessa.

Ja toinen niistä kahdesta asiasta olin minä.

Kun hän siellä yläparvekkeella pyysi anteeksi käytöstään siinä miekkailuharjoituksessa, en yhtäkkiä osannutkaan sanoa mitään järkevää - vain, että tietenkin antaisin hänelle anteeksi mitä tahansa. Se antoi hänelle kai riittävästi rohkaisua ylittää uudestaan ja tarkoituksellisesti tuo veljellisen käytöksen pinnallinen raja, eikä sitten oikeastaan ollut enää paluuta.

Silloin minä vielä tulin järkiini hänen suudelmistaan ja yritin paeta hänen sylistään pusertaen miekkaani kuin se olisi jotenkin voinut suojella minua, mutta hän ei antanut periksi. Tajusi olevani sulaa vahaa hänen käsissään, vaikka olinkin kauhuissani siitä, että joku saattaisi nähdä meidät. Tajusin, että minun oli turha kieltää itseltäni, ettei kukaan muu saanut minua tuntemaan samoin. Estelin kuitenkin vielä ja sanoin, että voisimme palata asiaan myöhemmin - aikaahan kyllä olisi.

Hän uskoi minua, mikä sekin oli hämmästyttävää ja sai minut paremmin käsittämään, kuinka suuri valta minulla häneen sittenkin oli.

Silloin päätin, mikä tieni olisi, ja päätin myös puhua siitä äidillemme.

Palasimme alas ja vietimme aikaa säikkyen toistemme kosketusta yhä vähemmän ja vähemmän ja sitten alkaen jo etsiä mahdollisuuksia siihen salavihkaa kaikkien silmien edessä. On niin helppoa vain siirtää kättään niin, että se koskettaa toisen kättä, kun nojaa kuuntelemaan setämme sotajuttuja - tai siirtää jalkansa koskettamaan toisen jalkaa, eikä kukaan kuitenkaan näe sitä hakamani laskosten takaa. Helppoa ja päihdyttävää, kiellettyä ja lumoavaa. Ja päihdyttävää oli myös huomata, kuinka hän hermostui ollessani pitkään poissa (minun piti asetella kaikki vaatteeni ja haarniskani uudelleen käytyäni kylpytiloissa).

Ainoa häiritsevä seikka oli Poivronin ylenpalttinen juominen. Edes se, että käskin Apiksen tarjoilla hänelle vedellä jatkettua viiniä, ei auttanut, kun sitäkin virtasi vapaasti. Hän voi jo pääruuan aikana melko huonosti, ja loppuillasta raahasin hänet väkipakolla huoneeseensa lepäämään joksikin aikaa. Alas tullessaan hän oli jo huomattavasti paremman näköinen.

Lupasin Poivronille, että ottaisimme hänet mukaan pitkälle riistanmetsästysretkelle, jos hän ensin opettelisi Hidarin-sodan historian. Sensoi tuhahteli ensin ajatukselle raahata Poivronia moiseen, mutta sain houkuteltua hänet sillä ajatuksella, että lähtisimme vain pienellä joukolla, jolloin voisimme olla mahdollisimman rauhassa omia tarkoitusperiämme varten (siitä ei tietenkään puhuttu ääneen, mutta tiesin hänen tietävän, mitä vihjasin). Poivron vaikutti ihan suostuvaiselta opiskeluehtoon, mikä on hyvä. Hän on aivan liian lapsellinen ja hemmoteltu; on korkea aika hänen alkaa miehistyä ja käyttää myös päätään.

Eipä silti - en minäkään koko ajan järkevä ollut. Kun Sensoi innostui taas kehumaan leijonanmetsästystä, minä puolestani esitin, että muussakin riistassa oli omat urheat temppunsa. Pääsin kerrankin puhumaan siitä vanhasta taitotempusta, jolla saattaa välttyä joutumasta antilooppilauman tallaamaksi, kun surmaa johtajaeläimen suoraan edestä heitetyllä veitsellä. Silloin lauma jakautuu kahtia, jottei tallaisi johtajansa raatoa, eikä siten tallaa metsästäjääkään. Ja minä hullu menin lyömään Sensoin kanssa vetoa, että kokeilisin tuota temppua ensi tilassa. Ja kun puheeksi tuli, mitä vedon palkkana olisi, kumpikin tiesi toisen tietävän täsmälleen, mitä palkkiota ajatteli, vaikka emme sanoneet sitä ääneen. Hänen silmänsä haastoivat minut, ja minä vastasin haasteeseen.

Äh, palatakseni aiheeseen, puhuin myöhemmin illalla Esgeirin kanssa siitä, että hän voisi toimia Poivronin opettajana historiassa. Hän ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta kyllä hän sen tekee. Olen varma siitä, koska se on oikea ja hyvä asia.

Mitä Esgeiriin tulee, kaikki olivat huolissaan hänen henkensä puolesta, varsinkin loppuillasta, kun keittiön pääpiika lyyhistyi myrkytysoireisiin syötyään omenan senaattorien ja lähettiläiden pöydästä. Emme ole vielä löytäneet tapaukselle järjellistä syytä, kohdetta tai tekijää.

Siksiköhän isoäitimme oli niin kovin huolissaan? Tapasin hänet yksin eteishallista myöhään illalla, ja hän puhui kummallisia siitä, miten tapahtui kaikkea omituista ja huolestuttavaa, ja miten minä ainakin sentään olin hyvä ihminen (mitähän sekin oikein tarkoitti?), ja kuinka surullista se oli (mitähän se sitten taas tarkoitti?). En saanut hänestä irti, mikä häntä vaivasi. Ehkä pitää yrittää uudestaan jonain toisena päivänä.

Se tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin, tunteja sen jälkeen, kun olin saanut järjestettyä tilaisuuden puhua äitimme kanssa. Menimme ulos, kirpeään kevätyöhön, jossa tuntui vielä jää, ja minä kerroin hänelle suoraan ja kaunistelematta sekä sen, että Sensoi näytti haluavan minua, että sen, että aioin antaa periksi, että sen, että jos hän puuttuisi asiaan, tappaisin itseni. Hän oli vähällä aiheuttaa kohtauksen ensijärkytyksessään, mutta sain rauhoitettua hänet selittämällä kuumeisesti putkeen kaikki syyni. Ei hän olisi voinut teeskennellä, ettei ymmärrä. Kuka muu todellakaan voisi onnistua mitenkään hillitsemään Sensoita? Ja kuka muu olisi parempi varjelemaan asian salaisuutta kuin hän, diplomaatti?

Niin me pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että tämä oli ainoa tie, ja että kyse oli vastuusta.

(Minun täytyy muistaa sanoa hänelle vielä, että hänen täytyy kaikin keinoin ohjata isän ajatukset toisaalle meidän kummankaan naittamisesta. Siitä tuli nimittäin puhetta hänen jumalallisen armonsa kanssa myöhemmin illalla, ja minulla oli täysi työ saada isä pehmittämään jyrkkä vihjeensä siihen suuntaan laskemalla leikkiä siitä, ettei minua kukaan kuitenkaan uskaltaisi huolia, ja sitä paitsi mitä he tekisivät ilman minua. Hän nauroi, että kai he kaikki huokaisivat helpotuksesta, ja tilanne meni ohi - sillä kertaa.

Jos Sensoi nyt menisi naimisiin, hänen vaimonsa tekisi kuitenkin tästä julkisen skandaalin, ja jos minua aiottaisiin naimisiin, epäilen tämän päivän perusteella, että Sensoi tappaisi suunnitellun mieheni jo ennen häitä. Ei nyt. Ei vielä. Sitten myöhemmin, kun olen saanut hänet totutettua ajatukseen.)

Ja kun olin tehnyt päätökseni, oli helppoa poistua kaksin muiden keskeltä sillä tekosyyllä, että välttelimme molemmat tanssimista. Sinänsähän se ei ole totta - kyllä minä tanssin, jos olen sillä tuulella - mutta tänään ajatuskin tuntui typerän huikentelevaiselta. Me pakenimme yläkertaan ja pääsimme hädin tuskin pois näkyvistä, kun Sensoi lähes paiskasi minut seinää vasten ja hukutti minut suudelmiin, jotka tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä vaativat. Minä en tiennyt - miten olisin voinut, kokematon kun olin - mutta tiesin kyllä, mitä aioin.

"Kukaan ei varmaankaan kaipaa meitä alhaalla vähään aikaan", sanoin toivoen, että hän ymmärtäisi tarkoitukseni.

"Ei varmaankaan", hän vastasi tavalla, joka tuntui osoittavan, että hän ymmärsi.

Käännyin edes katsomatta häntä ja johdatin hänet huoneeseeni. Sitten tapahtui mitä tapahtui.

Palasimme juhliin eri aikaan, tietenkin. Kun tulin takaisin alas hänen jälkeensä, Iustitiumin herttuatar lauloi juuri, joten saatoin rauhassa pysähtyä ovensuuhun ja katsoa Sensoita salin yli muiden kiinnittäessä huomionsa lauluun. Se auttoi minua tutkimaan tunteitani sillä hetkellä. Koin muuttuneeni juuri kokemani myötä niin paljon, että vähän aikaa arastelin taas häntä ja hänen läheisyyttään. Kai minä vähän pelkäsin sitäkin, mitä hän mahtoi ajatella - siitä ja minusta. Olinko miellyttänyt häntä ollenkaan? Oliko hän vähääkään samalla tavalla minun pauloissani kuin minä hänen? Vai oliko hän nyt saatuaan haluamansa taas välinpitämätön?

Ei ollut.

Kun loppuillasta istuimme pöydässämme ison osan ajasta kaksin, taisimme käyttäytyä suorastaan vaarallisen avoimesti. Emme kerta kaikkiaan voineet olla koskettamatta toisiamme jatkuvasti. Enkä minä voinut olla kiusoittelematta häntä hänen kerskailustaan (lupasin, että joka kerran kun saisin hänet kiinni itsekehusta, vetäisin naarmun haarniskaan, ja kun olisimme kahden, purisin häntä joka naarmusta... tarkoitus tosin pilannee itsensä päätellen siitä, miten hänen silmänsä välähtivät, ja miten hän mutisi: "Mielenkiintoista..."). Oloni oli omituisen kevyt ja pyörryttävä kuin hänen uhkarohkeutensa olisi tarttunut minuunkin. En muista koskaan käyttäytyneeni sillä tavalla. Mutta koskaan aikaisemmin en ollutkaan tiennyt, miltä tuntuu, kun suonissa virtaa elävä tuli.

Ei silti, hän onnistui muuttamaan tulen kerran vielä sapeksi. Hän alkoi intoilla siitä, miten tahtoi sotasankariksi, ja minä kysyin, halusiko hän todella sotaa.

"Tietysti", hän sanoi. "Miten muuten minä voisin olla sotasankari?"

"Mutta entäs kaikki se onnettomuus, mitä sota aiheuttaa?" kysyin. "Sodassa kun yleensä kuollaan aika paljon."

"Äh, en minä aio kuolla", hän sanoi huolettomasti. "Tietenkään, minustahan tulee sankari."

Huokasin tuskastuneena. "Niin, mutta etkö välitä vähääkään siitä, jos muut kuolevat?" Hänen ilmeensä osoitti edelleen täydellistä ymmärtämättömyyttä, joten päätin vääntää esimerkin rautalangasta. "Ajatellaanpa nyt vaikka, että tulisi sota, ja kaikki taistelukuntoiset olisivat rintamalla, myös minä siinä sinun vierelläsi. Ja vaikka olisimme kuinka ylivoimaisia, tulisi vastapuolelta satunnainen nuoli suoraan minun silmääni. Olisitko valmis maksamaan sen hinnan sankariudestasi?"

Hän näytti ällistyneeltä, kuin esimerkkini olisi ollut märkä vaate vasten hänen kasvojaan. "En... en tietenkään. En minä sitä tahdo. Mutta..." Hän vaikeni miettimään selvästi poissa tolaltaan ja tuntui sitten keksivän hyvänkin idean. "Mutta sinähän voisit jäädä turvaan linjojen taakse!"

En vieläkään voi uskoa, että hän saattoi sanoa jotain niin... niin... ALENTAVAA! Minä hän minua oikein piti? Menetin itsehillintäni aika pahasti. Pomppasin seisomaan raivosta kihisten ja sihisin hänelle, että jollei olisi juuri tapahtunut sitä, mitä oli, menisin saman tien vaatimaan isältämme luvan kaksintaisteluun. Hän yritti saada minut rauhoittumaan ja sanoa, ettei tarkoittanut sitä, mutta minä olin niin vihainen, että vaadin häneltä selitystä siitä, pitikö hän nyt - saatuaan minut omakseen - minua vain kotiin jätettävänä naisena, ja hän sanoi, ettei tietenkään, ja että minun pitäisi istua, ja minä kielsin häntä komentelemasta minua, ja hän väitti, ettei komennellut. Riita alkoi kiinnittää muidenkin huomiota, ja vaikka Sensoi yritti pyytää anteeksi, hän onnistui vain pahentamaan asiaa puolustautuessaan sillä, ettei naisten paikka kuitenkaan ollut taistelukentällä. Minä poltin viimeisenkin sytytyslankani, pomppasin ylös ja marssin hänen jumalallisen isyytemme luo pyytämään sitä kaksintaistelulupaa.

Valitettavasti isä oli siinä vaiheessa raivoissaan tuosta kummallisesta, tarkoituksettomalta tuntuvasta myrkkytapauksesta ja muutenkin ilmeisen tyytymätön juhliin, joten puhutellessani häntä hän vastasi epäluontaisen tylysti. Tulin järkiini ja katsoin viisaammaksi olla ärsyttämättä häntä enempää, joten se riita kuivui siihen. Sitä paitsi Sensoi lupasi tulla pyytämään vielä paremmin anteeksi myöhemmin.

Tänä yönä. Pian...

Me puhuimme myös siitä, että haluan olla mukana siinä opissa, mitä hän mahdollisesti saa Coronus Poissonilta sotataidossa. Ei siksi, että tahtoisin kenraaliksi (minulla on luultavasti selvempi kuva kuin Sensoilla siitä, kuinka paljon se vaatii), mutta en takuulla aio päästää mahdollista oppia ohitseni, enkä myöskään aio päästää häntä kontrollistani.

Joku koputtaa ovelle. Se ei kai vielä voi olla Sensoi, tai jos on, hän on järjettömän varomaton.

(Myöhemmin)

Se oli Pêche. Meillä on juuri ollut hyvin merkillinen keskustelu, sellainen, jota kaikkein vähiten olisin sisareltani odottanut. Kuvittelin sitä paitsi, että hänellä olisi viihdettä omissa huoneissaan tuon kaunisvartaloisen, koppavan kilpa-ajajan muodossa, joka näytti olevan kutsuttu paikalle hänen lelukseen.

Ei, Pêche tuli uskoutumaan minulle. Hän sanoi kyllästyneensä kuollakseen hoviin, sen mädäntyneisyyteen ja siihen, että on itse täysin turha, ja haluavansa päästä jonnekin pois, aivan minne tahansa. Minä kuuntelin hämmästyksestä mykkänä ensimmäistä kertaa, kun sisareni osoittaa jonkinlaista selvänäköisyyden ja itsenäisen ajattelun itua ja houkuttelin sitten hänet selittämään vähän tarkemmin. Ei hän oikeastaan osannut analysoida syvempiä syitä tuntemuksiinsa, mutta jotain muutosta hän ilmoitti ehdottomasti tahtovansa.

Niin minä sitten esitin hänelle suuren suunnitelmani maankiertämisestä - samaisen, jota Sensoi ei aikaisemmin ymmärtänyt ollenkaan. Tahtoisin paitsi purjehtia Arribaan ja käydä Hidarissa, niin tulla takaisin maakuntien läpi ja ehkä kiertää Terraakin incognito, jotta saisin jonkinlaisen kuvan siitä, miten tavallinen kansa elää, ja mitä muualla ajatellaan Domuksesta ja sen heikosta kuninkaasta juhlineen. Minusta jotenkin tuntuu, että se voi olla ratkaisevan tärkeää tulevaisuudessa.

Pêche oli myöntyväinen suunnitelmaan. Emmehän toki voi tietää, saammeko lupaa lähteä ainakaan Arribaan. Hidari nyt on varmaankin jotain, mitä isäkään ei voi kieltää - täytyyhän minun tavata äitini sukua, ja onhan toki prinsessan sopivampaa matkustaa sisaren seurassa kuin yksin. Ja sitten, kun olemme jo matkalla, on kenenkään melko mahdoton vahtia, mitä kautta ja millä nopeudella kuljemme paluumatkan.

Sanoin Pêchelle, että hän voisi alkaa suunnitella matkaa ja sen valmisteluja, koska minä tulen olemaan kiinni Sensoin kenraalisuunnitelmissa. Olimme samaa mieltä siitä, että Esgeirillekin maailman näkeminen tekisi hyvää, mutta että häntä ei varmaankaan päästetä millään ehdoilla. Sitä paitsi meidän kaikkien kolmen matkaaminen yhdessä olisi liian näkyvää ja liian helppo maali pahantahtoisille. Niinpä meidän varmaankin täytyy tyytyä toistemme seuraan. Emmekä myöskään voi lähteä ainakaan ennen syksyä - minun ensimmäinen huoleni on nyt Sensoi. Jos näyttää siltä, että lähtöni vaikuttaisi häneen epäsuotuisasti, en lähde.

Mutta sitä en tietenkään Pêchelle kertonut. En sentään. Sen sijaan puhuimme isästä ja siitä, kuinka hän todella välittää meistä, mutta on vain kyvytön osoittamaan sitä. Minä uskon sen olevan niin, ja yritin parhaani mukaan vakuuttaa sisareni siitä (hän valitti, että tämä oli varmaankin ensimmäinen kerta, kun isä yleensä huomasi hänet).

Olen hämmästynyt. Ehkä olen aliarvioinut sisarenikin. Ehkä tällä perheellä on vielä toivoa. Onhan meillä kuitenkin myös Esgeir, joka vaikka ei olekaan suuri soturi, on viisas ja jopa kohtuullisen hyvä.

Ehkä meillä on mahdollisuus nousta vanhempiamme suuremmiksi.

Viimeinen asia, jonka tahdon vielä muistaa, on se, mitä lopulta pyysin Sensoilta palkkioksi, jos onnistun vedossani surmata antilooppilauman johtajaeläin tuolla tavalla, jota kuvailin. Hän sanoi, että antaisi minulle aivan mitä tahansa, joten pyysin sitä, mitä eniten koin tarvitsevani. Pyysin häntä lupaamaan, ettei hän koskaan, koskaan, missään asiassa, valehtelisi minulle. Hän lupasi.

Suokoot jumalat, että hänen lupauksensa pitää. Siten meillä on vielä toivoa.

Sensoi tuli juuri ovesta sisään. Lopetan nyt, vaikka tekisi mieli kiusata häntä kiinnittämällä enemmän huomiota kirjoitukseen kuin häneen. Niin kauan kuin pystyn tarjoamaan hänelle haastetta, minulla on toivoa pitää hänet luonani.

Veljeni, sieluni, elämäni.

Jumalat, kun teitä nyt kutsuin, armahtakaa minua edes rakkautemme verran, ettei tämä tuli ole minulle liikaa.