Kawan ja Sensoin keskustelut käytiin 95-prosenttisesti hidariksi, mutta koska a) Kawan päiväkirja on kuitenkin kokonaan hidaria b) olisi pelinjohdolle isompi riesa lukea keskustelujamme osaksi englanniksi, olen kirjoittanut ne suomeksi paitsi niissä kohdissa, joissa (huono) vitsi perustuu englannin kieleen, enkä kerta kaikkiaan ole keksinyt, miten sen kääntäisi.

Kawan valkoiset hevoset (ne, jotka olivat mukana maakuntakierroksella) ovat nimeltään Lumilintu ja Voittaja, mustat Yötuuli ja Raivopää - hidariksi tietysti. Pitäisi kai etsiä ne nimet japaniksi, mutta en ole vielä jaksanut.

Tunnelmaan pääsemiseksi vielä hiukan parempitasoisia mottoja kuin latinopoppisanoitukset:

"Kaksoset:
rakkaus ja kuolema, yhtä
epätodellisia molemmat, yhtä haluttuja,
kun luonteeni pettää, pakenen
toisesta toiseen."
Eeva-Liisa Manner)

"- - Ja kaikki on aina nyt. Sanat taipuvat,
murtuvat ja joskus taittuvat taakan alla,
jännitteen alla, luiskahtavat, katoavat,
rappeutuvat epätarkkuuteen, eivät pysy,
eivät paikallaan, hiljaa. - -
Intohimo itsessään on liikettä,
ei itsessään himoittavaa;
rakkaus itsessään on liikkumaton,
vain liikkeen syy ja loppu,
ajaton, ja tahtomaton
paitsi siinä ajan ilmentymässä
joka on jäänyt rajoituksena
olemattomuuden ja olemisen väliin. - -
Pian, nyt, tänne, nyt, aina -
naurettavaa tuhlausta surullinen aika
levittyy ennen ja jälkeen."
(T.S.Eliot: Neljä kvartettia, osa)

X LuMaI A.C. CCCLIV

Ei vieläkään tarpeeksi hyvä.

Olen väsynyt ja - vaikka en halua myöntää sitä - edelleen hermostunut. En löydä sanoja. Eilisen raivon jälkeen on vaikea saada määriteltyä, miltä nyt oikeastaan tuntuu.

Ei etten olisi ehtinyt tänäänkin jo olla riittävän raivoissani, mutta nyt en ole. Olen epätietoinen ja kummallisen levoton, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Olen kotona, ja sielunikin on kotona. Sensoi on edelleen minun.

Tai - niin hän sanoi. Niin hän vannoi.

Lähetän Nokorin hakemaan häntä pian, niin kuin puolestani hänelle lupasin. Toisaalta en haluaisi - haluaisin vastustaa - haluaisin kostaa hänelle - mutta mitä se hyödyttäisi? En sitä paitsi kykene siihen kuitenkaan.

Olen ikävöinyt häntä niin paljon, niin järjettömän paljon... Enkä koskaan voi kertoa hänelle kaikkea sitä, mitä olen kärsinyt yksin matkallamme. Hän uskoo olleensa ainoa, joka on kärsinyt, ja että hänellä siksi on ollut kaikki oikeus lohduttaa itseään. Enkä minä voi sanoa mitään.

Koska en vain voi.

Enkä tiedä, mitä sille... olennolle - Darialle - pitäisi tehdä.

Äiti saa auttaa. Minä en jaksa, ja Nokorille en uskalla tätä asiaa uskoa. En, jos tyttö on - on -

En tahdo kirjoittaa siitä.

Ja Pomme sitten -

En tahdo kirjoittaa siitäkään. En. EN!

Nukuin käsittämättömän raskaasti koko viime yön ja heräsin vasta puolenpäivän aikaan. Ehkä matka tosiaankin oli väsyttänyt minua enemmän kuin luulin, kun olin koko ajan joutunut olemaan valppaana ja varuillani sekä omasta että Esgeirin ja Pêchen puolesta. Tai ehkä halusin paeta ajattelemista sen jälkeen, kun Nokori oli tullut takaisin Sensoin huoneesta ja tehnyt selväksi, ettei Sensoi ollut yksin. Tai ehkä olin pettynyt itseeni siitä, että olin pakottanut raivoni ylpeyteni hallintaan, enkä ollut saman tien rynnännyt sinne ja vaatinut selitystä. Tai ehkä vain tukahdutettu raivo itsessään uuvutti minut lopullisesti.

En kyennyt näyttämään, miltä minusta tuntui, vaikka Nokori jos kuka nyt olisi tuskin välittänyt. Oli liian nöyryyttävää kuulla - kaiken sen jälkeen, mitä olin kokenut; kaiken sen jälkeen, miten olin taistellut ja kärsinyt tehdäkseni niin kuin parhaaksi näin; kaiken sen yksinäisyyden jälkeen, sen tuskan, sen kivun, ja vielä Nokorinkin paheksunnan, ja oman pelkoni jumalien paheksunnasta... että olin sittenkin arvioinut väärin.

Että olin kärsinyt kaiken sen turhaan ja päästänyt Sensoin käsistäni. Että päättäväisyyteni ja tahtoni oli muuttunut yhdessä hetkessä turhaksi vaivannäöksi, joka vain teki minusta naurettavan.

Ei, en voinut näyttää minuun iskettyä avohaavaa edes Nokorille. Istuin vain ja yritin kirjoittaa.

En tiedä, mistä juuri tuo ajatus tuli. Se oli vain ainoa totuus, mikä enää oli jäljellä: minä olen se, mitä häneen ei saatu mahdutettua. Minä olen hän. Peili, polttolasi, totuus joka jää jäljelle, kun kaikki tuli on palanut loppuun.

Tuhkaa.

Kuvittelin, että olisin kuitenkin herännyt pelkästä kärsimättömyydestä jo aamunkoitteessa, mutta ei. Herättyäni niin myöhään olin kärttyinen ja hapan, ja päätäni painoi edelleen. En halunnut ajatella mitään, mutta toisaalta en voinut olla ajattelemattakaan. Kiskoin jotain päälleni ja lähetin Nokorin kysymään Asashilta, voisinko puhua hänen kanssaan. Äiti lähetti saman tien myöntävän vastauksen, joten ryntäsin hänen huoneisiinsa enkä tainnut olla kovin kohtelias tivatessani häneltä, mitä ihmettä oli tekeillä ja miksi hän oli päästänyt sellaista tapahtumaan. Taisinpa jopa syyttää häntä petollisuudesta ja tahallisesta halusta erottaa meidät.

Onneksi äidillä oli järkeä ensinnäkin keskeyttää minut ja lähettää palvelijat pois ja toiseksi olla suuttumatta minulle. Hän vain komensi minut hillitsemään itseni ja sanoi, ettei todellakaan ymmärtänyt, mistä puhuin. Kun selitin, mitä Nokori oli nähnyt, hän sanoi, että tyttö oli todennäköisesti Sensoita hoitanut orjatar, joten mitä väliä sillä sitten oli. Parempi vain, jos Sensoi oli parantunut vähän nopeammin sillä tavoin. Kysyin, eikö hän muka tiennyt varmasti, ja hän sanoi jotensakin anteeksipyytävästi, ettei ollut jaksanut kovinkaan kauan sietää Sensoin pahaa tuulta, kun tämä oli alkanut saada tarmoaan takaisin. Mutta sen hän tiesi varmasti, että ketään ylhäissäätyistä naista Sensoilla ei ollut. Hänen mielestään se näytti ratkaisevan kaiken.

Niin minä sitten yritin vain ajatella, ettei sillä todellakaan ollut merkitystä. Tyttöhän oli orja. Pelkkä orja.

Mutta minä en ollut edes ajatellut, että olisin tehnyt tuollaista kenenkään muun kanssa, orjan tai vapaan. Minähän olin Sensoin. Me kaksi olimme yksi. Kuinka hän sitten saattoi? Kuinka hän saattoi halventaa sitä, mitä meidän välillämme oli tapahtunut, jakamalla sitä samaa jollekin pikku haavansitojaorjalle? Ja vielä sen jälkeen, mitä minä olin kestänyt hänen vuokseen?

Vaikka sitähän hän ei voinut tietää.

En silti voinut mitään raivolleni ja nöyryytykselleni. Olinko minäkin hänelle pelkän orjan arvoinen? Pelkkä hyödyke?

Päätin kaikin tavoin osoittaa, että olin tuollaisen yläpuolella. Sensoi ei saisi nähdä pienintäkään heikkouden osoitusta, ja tuo tyttö olisi minulle pelkkää ilmaa. Hänhän on kuitenkin vain esine... ei hänellä ole merkitystä. Ei saa olla. Niinpä - rauhoittaakseni itseäni - annoin itselleni luvan turhamaisuuteen ja käytin kaiken päivän ennen illan perhetapaamista siihen, että sulkeuduin huoneisiini, otin pitkän kylvyn (naisellisista syistä en kuitenkaan olisi voinut mennä tänään perheen kanssa kylpyyn) ja annoin Nokorin pestä ja kammata hiukseni ja käyttää kaiken muunkin taitonsa tehdäkseen minusta siedettävän näköisen. Olin ajatellut käydä katsomassa Yötuulta ja Raivopäätä, mutta en halunnut näyttäytyä kenellekään enkä ainakaan ottaa sitä riskiä, että törmäisin Sensoihin ennen iltaa. Menen huomenna, vaikka minulla onkin siitä huono omatunto.

Iltapäivällä tuli sana, että kuningas kärsi taas vatsakivuistaan eikä osallistuisi illanviettoon. Se oli tavallaan helpottavaa, koska en todellakaan tiennyt, miten selviäisin illasta, enkä halunnut saada isää taas ärtymään itseeni. Sen sijaan oli harmillista, että äiti tarjoutui istumaan isän seurana. Olisi kai hän nyt selvinnyt ilmankin, varsinkin, kun Flanekin kuulemma roikkui hänen vuoteensa vieressä. Olisin halunnut, että äiti olisi voinut olla paikalla hillitsemässä meitä molempia edes jonkin verran ja tarpeen tullen kiinnittämässä huomiota muualle. Olisin halunnut äidin tyyneyden - viileän joen kaltaisen - lähelleni, jotta olisin voinut saada siitä voimaa ja peilata sen itseeni.

Sensoista ei kuulunut mitään. Ei viestiä, ei vierailua.

Hermoilin siitä, mitä pukisin päälleni, ja minua ärsytti, etten voinut olla välittämättä sellaisesta turhasta. Mietin, ottaisinko miekan vyölle, mutta ajattelin, että ehkä se kuitenkin olisi liian epäkohteliasta, ja Pomme nostaisi siitä varmasti metelin. Sitä paitsi saattaisin joutua liian suureen kiusaukseen käyttää sitä. Esgeirin hiuksista tekemäni letin sen sijaan sidoin nilkkaani, vaikka vähän mietinkin sen viisautta. Mutta halusin ärsyttää Sensoita, jos suinkin vain voisin - ja ajattelin, että jos minulla oli enää mitään valtaa häneen, sen, että kannoin Esgeirin hiuksia, täytyisi ärsyttää häntä!

En ollut saada vyötä kiinnitettyä, kun käteni tärisivät pelkästä levottomuudesta. En muista, että sellaista olisi tapahtunut juuri koskaan, ja olin raivoissani itselleni - tai olisin ollut, jos minuun olisi mahtunut mitään muuta tunnetta kuin hermostuneisuus. Nokori ei onneksi ollut huomaavinaan, odotti vain tyynesti, kun tuskittelin ulkonäköni kanssa niin, että olimme myöhässä.

Emme kuitenkaan olleet viimeisiä. Kun tulimme, myös Sensoi puuttui vielä.

Tervehdin Pommea ja Elwyniä ja kysyin heidän vointiaan. Esgeir istui heidän välissään sohvalla, ja Pêche oli koonnut kanalaumansa ympärilleen nurkkadivaaneille. Baguette istui toisella puolella huonetta etäinen ilme silmissään ja kynä kädessään. Hän taisi viettää melkein koko iltansa puhua pukahtamatta kirjoitellen. Poisson ei pääsisi, koska oli edelleen Flammeumissa, ja Poivron oli lähetetty sinne hänen mukaansa oppimaan käytännön sotataitoa (olen hänestä vähän huolissani, mutta tuskinpa häntä vaaraan asetetaan... hän on vain yhäkin niin toivottoman pehmeä). Flora Solita ei ollut myöskään paikalla; ei mikään ihme, kun muistaa, kuinka pahasti Pommella ja Pêchellä on tapana häntä pistellä, jollei Poisson ole hänen kilpenään. Dulcia sen sijaan oli.

Menin ensin istumaan kiltisti muiden nuorten naisten sekaan. Odotettuani turhauttavan kauan Pêche lopulta tajusi esitellä minut serkullemme Étoilelle, tuolle Pommen sisarentyttärelle, jonka äiti oli kirjoittanut saapuneen hoviin aika pian lähdettyämme matkalle. Tyttö on pieni, mustatukkainen ja sievä - ei ollenkaan Pommen tai tämän lasten näköinen, hehän ovat vaaleita - ja vaikutti varsin itsevarmalta ollakseen vasta viidentoista. Kaipa ne Terressä yleensäkin odottavat täysi-ikäisen käytöstä nuorempana kuin meillä. Kyselin häneltä, mitä hän piti Domuksesta, ja hän vastaili tavanomaisen kohteliaasti. Kun sen sijaan yritin saada hänestä jotain asiaa irti - kävi nimittäin ilmi, että hän oli jo jonkinasteinen papitar - hänen vastauksensa olivat minusta varsin epämääräisiä. Olin todella kiinnostunut kuulemaan ensikäden tietoa siitä, miten Terren papittaristo toimii, kuten tapahtuuko hierarkiassa eteneminen oppineisuuden vai arvoaseman mukaan, ja minkä asioiden kautta papittaret ovat yhteydessä kansaansa, mutta en oikein päässyt siitä sen kummempaan selvyyteen. Joko hän on tyhmä (mitä en usko) tai sitten he eivät kuitenkaan saa puhua yksityiskohdista ulkopuolisille.

Rouva äidit kutsuivat minut kertomaan matkan tapahtumista ja erityisesti siitä kapinallisesta, jonka karkutien katkaisin lyhyeen Virtumin kukkuloilla. Minusta koko jutusta oli kiusallista puhua, koska sehän oli oikeastaan vain vahinko, joten en kai selittänyt sitä kovinkaan sujuvasti.

Sitä paitsi viimeisenkin sujuvasanaisuuteni pilasi Sensoin saapuminen. Hän oli ilmeisesti ollut harjoittelemassa, koska hänellä oli hidarilainen takki yllään. Hän ei tullut tervehtimään minua, katsoi vain, enkä minä kyennyt tekemään sitä, mitä olin aikonut - esiintymään kuin ei mitään olisi vialla, menemään ja suutelemaan häntä aivan normaalisti - ei, en saanut yhtään sanaa suustani. Enhän kyennyt edes katsomaan häntä kunnolla kasvoihin. Seisoin vain siinä tyhmänä; tuskin nyökkäsin hänelle oikeastaan edes näkemättä häntä, sillä pelkäsin liikaa sitä, mitä hänen ilmeestään näkisin; ja jatkoin selostustani tuosta metsäepisodista entistä pahemmin takellellen. Hän meni istumaan sohvalle vastapäätä rouva äitejä sanomatta itsekään mitään.

Sain selitykseni loppuun masentavan sekavasti, ja sitten Sensoi heitti sieltä sohvaltaan ohittaen kertomukseni kokonaan:

"Veljeni Esgeir, olet näköjään leikannut hiuksesi."

Vasta siinä vaiheessa tulin katsoneeksi häntä ja tajusin, että hänenkin hiuksensa - hänen ihanat pitkät hiekanväriset hiuksensa - olivat poissa. Pelkästä järkytyksestä kiljaisin hidariksi:

"Sensoi - MITÄ olet tehnyt hiuksillesi?"

"Miten niin? Kai minä saan tehdä niille mitä haluan", hän vastasi näennäisen välinpitämättömästi.

Keskustelu palasi Esgeirin hiuksiin, ja kuningattaret alkoivat kysellä hänen syitään - ja sitten oli tietysti pakko kertoa sekin juttu. Esgeir naurahteli kiusaantuneesti ja kysyi, oliko ne minulla vielä jossain, ja näytin melko lailla epävarmana nilkkaani (päähäni pälkähti vasta siinä, että hän saattaisi suuttua). Hän sanoikin selvästi loukkaantuneena, vaikka tietysti päällisin puolin hillitysti:

"No eikö tuo nyt ole aika alentavaa?"

Yritin selittää, ettei se sitä ollut. Ja sitten yritin selittää kaikille, että me olimme olleet varsin syyntakeettomassa tilassa, kun emme olleet tienneet viinin vahvuudesta. Ja ettei se ollut minun ideani, ei takuulla! Kun Esgeiriltä kysyttiin, oliko se sitten hänen ideansa, hän mutisi, ettei muistanut. Ei ollenkaan - minä sentään muistin ajoittaisia kohtia, joskaan en itse asiassa sitä, miten kummassa moiseen todella suostuin. Sanoin vain, ettei minulla tietenkään ollut ollut aikomustakaan hävitä, enhän muuten olisi ryhtynyt mihinkään niin idioottimaiseen.

Pêche yritti vinoilla meille jotain uhkarohkeista ideoista ja muistinpuutteesta, mutta hänen suunsa sulki varsin tehokkaasti sen muistuttaminen, että hän itse oli jo vetoa lyödessämme päätynyt ei pelkästään pöydän alle vaan jopa sieltä kannetuksi omaan huoneeseensa.

Jatkoimme matkasta puhumista, jolloin minä sain tilaisuuden kehua puolestaan Esgeirin toimintaa koko matkan aikana. Sanoin suoraan ja painokkaasti, että hän oli hoitanut velvollisuutensa todella hyvin ja kunnostautunut kaikin puolin, etenkin Flammeumissa. En halunnut, että hän jäisi sen varjoon, että minä satuin juoksemaan jonkun puolikuolleeksi hakatun kapinallissurkimuksen kiinni jossain takametsissä. Toivottavasti se meni perille kaikille paikalla oleville.

Kun olin potkinut itseäni henkisesti tarpeeksi kauan, sain pakotettua itseni menemään Sensoin viereen sohvalle. Emme vieläkään katsoneet toisiamme kunnolla, ja keskustelu koostui lähinnä eri tavoista sanoa:

"Mikä sinua syö?"

"Ei mikään, mikäs itseäsi?"

"Ei yhtään mikään."

Tietenkin silti kysyin hänen vointiaan, ja hän väitti olevansa jo aivan kunnossa. Huokasin vaivihkaa helpotuksesta, kun en huomannut näkyviä arpia ainakaan hänen kasvoissaan (enkä muuallakaan), sillä tiedän, mitä se olisi hänelle merkinnyt. Äiti sanoi kyllä, että hän ontuu vielä toista jalkaansa - ilmeisesti leijona raateli sitä niin syvältä, että lihaksissa on pysyvää arpikudosta - mutta eihän hän tietenkään sitä minulle myöntänyt. Ei edes kysymällä.

Enkä kyennyt välttämään huomauttamasta, kuinka olin kuullut hänestä pidetyn oikein hyvää huolta, mutta hän ei tarttunut siihen - sillä kertaa. Tai ehkä hän tajusi, mistä puhuin, sillä hän vain ihmetteli, eikö se muka ollut hyvä asia. Mitäpä muuta olisin siihen voinut sanoa kuin että tietenkin se oli hyvä asia.

Ilmeisesti senkertainen keskustelu ei hänestä ollut sen mielekkäämpää kuin minustakaan, koska hän nousi pian kärsimättömänä pystyyn ja lähti alas. Odotin vähän aikaa ja menin perästä sillä tekosyyllä, että Pêche oli johdattanut hovinsa kananmarssia alakertaan juoruamaan. Portaiden yläpäässä odotteli pieni, nöyrä palvelijatar, jolla oli pitkä vaalea letti, ja jota en ole nähnyt häntä palatsissa aikaisemmin. Niinpä kysyin Nokorilta, hänkö se nyt sitten oli, ja Nokori nyökkäsi. En voinut uskoa silmiäni! Tyttöhän oli pelokas kuin hiiri, täysin nujerretun oloinen, vaikka oli muka oikein koulutettu hoitamaan haavoja. En voinut käsittää, miten Sensoi oli saanut hänestä yhtään mitään!

Mutta minunhan ei kuulunut huomata häntä, joten heitin hänet mielestäni. Hän ei ansainnut sitä, että ajattelisin häntä.

Itse asiassa Pêchen hovin seuraan liittyminen ei ollut aivan pelkkä tekosyy. Kuvittelin, että voisin yrittää olla seurallinen, mutta riippumatta siitä, kuinka siedettävästi olimme tulleet toimeen matkalla, Pêche ei katsonut enää tarpeelliseksi puhua yhtään mitään, kun minä tulin paikalle. Huomautinkin siitä. Hän vain levitteli silmiään ja väitti, ettei minun läsnäoloni ollenkaan häirinnyt, mutta se oli pelkkää kaunistelua. Tiedä sitten, mitä hän oli niin innokkaasti joukko-osastolleen ollut selittämässä. Ehkä jotain jostakin niistä lukuisista kerroista, kun heitin jonkun miehen ulos hänen huoneestaan. Tai luultavammin jostakin niistä kerroista, jolloin en tiennyt sitä tehdä.

Dulcian mukaan palatsissa oli ollut tylsää ja tavallista. Tietenkin se hänen kadonnut kihlattunsakin tuli esille, vaikka emme puhuneetkaan koko jutusta kovin montaa sanaa. Olisin mielelläni osannut sanoa siitä jotain oikeasti ymmärtäväistä, mutta en ole sellaisessa edelleenkään kovin hyvä.

Sitten - koska minun kuitenkin piti käyttäytyä kuin missään ei olisi ollut mitään ongelmaa, sillä ongelmaahan ei ollut, ja Sensoilla selvästi sellainen oli - menin kysymään, mikä häntä oikein riivasi. Hän istui uima-altaan reunalla julistaen koko olemuksellaan, ettei hän suinkaan murjottanut, ehei. Yritä siinä sitten saada toisesta jotain järkevää irti.

Kun siinä lopulta jotenkin onnistuin, kävi selväksi, että hän kantoi edelleen kaunaa siitä suunnattomasta vääryydestä, että olimme lähteneet matkustamaan, eikä hän ollut päässyt mukaan. Minä vastasin, että sai ihan itse kärsiä omasta sotkustaan, kun kerran oli mennyt tekemään jotain niin tyhmää kuin tuo leijonaepisodi. Hän oli vihainen vielä erikseen minulle siitä, että olin jättänyt hänet toipumaan yksin, ja minä kysyin, mitä sitten olisi pitänyt tehdä, hoivata häntä vai - eihän hänkään ollut kertonut minulle, että aikoisi tehdä jotain tuollaista, vaikka oli luvannut, ettei koskaan valehtelisi, ja sitä paitsi hänen ei todellakaan olisi tarvinnut sitä edes tehdä! Ja sitä paitsi isä ja äiti olivat nimenomaan velvoittaneet minut menemään ja vahtimaan Esgeiriä ja Pêcheä. Ja sitä paitsi - kyllähän hän oli hoivaa saanut, vallan erinomaista sellaista.

Hän ei edes muistanut sitä, kun olin käynyt katsomassa häntä maapäivien aikaan. Niinpä muistutin häntä siitä, mitä silloin olin kertonut, ja onnistuimme riitelemään siitäkin, että hän ei halunnut lähteä Arribaan vaan Hidariin. Suunnattoman viisasta! Mehän olisimme siellä koko ajan sukulaisten valvovan silmän alla! Ilmoitin, että jos hän kerran ei halunnut lähteä minun kanssani Arribaan, niin ei väkisin, ja hän sanoi samaa Hidarista, eikä kumpikaan tietenkään antanut periksi edes sormenmitan verran, eikä kumpikaan tietenkään välittänyt vähääkään siitä, mitä toinen tekisi...

Keskustelu palasi alkuperäiseen riitaan ja degeneroitui nopeasti inttämisen tasolle. Hän oli väärässä ja tiesi sen; näin sen kyllä, mutta eihän hän sitä voinut myöntää. Enkä ollut varma, oliko hän todella niin vihainen, että oli päättänyt vihata minua lopun ikäänsä - oliko hän todella kokonaan kääntynyt lohtua saadakseen tuon... olennon syliin. Ja sitä oli tietenkin aivan mahdotonta kysyä suoraan, kun kerran hän ei suostunut tarttumaan vihjauksiini hoivaamisesta. Lopulta en enää jaksanut. Suojellakseni itseäni ilmoitin, että hän sai aivan vapaasti murjottaa edelleen, jos niin halusi - minä en viitsinyt kuunnella moista - ja marssin takaisin yläkertaan. En ollut päässyt yhtään enemmän selville siitä, missä oikein mentiin, olin vain entistä hermostuneempi.

Jotain tehdäkseni pyysin Nokorilta kirjoitusvälineet ja yritin saada edes palasia tunteistani paperille, mutta aivan turhaan. En osannut kuin alkaa konemaisesti toistaa jo edellisenä iltana kirjoittamiani ajatuksia. Sitä paitsi käsialani oli kaameaa, koska en pystynyt edes pitämään sivellintä vakaasti. Olisin varmaan kaatanut mustepullon seuraavaksi. Tökkäsin paperin takaisin Nokorille suunnilleen samassa, kun Nezumi tuli ilmoittamaan, että Sensoi halusi jatkaa kanssani puhumista. Pêche ja hänen laumansa olivat palanneet yläkertaan ateriaa odottelemaan.

Niin minä sitten huokasin ja menin jatkamaan köydenvetoa edes vähän rohkaistuneena siitä, että hän sentään teki aloitteen jatkaa.

Ei että se olisi oleellisesti mitään helpottanut. Sensoi oli aivan yhtä jääräpäisesti väärässä kuin siihenkin asti, ja minä olin aivan yhtä jääräpäisesti antamatta periksi. Päädyimme riitelemään koko leijonatempauksen järkevyydestä ja siitä, miksi hän oli yleensäkään tehnyt sen. Hän väitti, että se oli kaikki minun vikani, kun olin nöyryyttänyt häntä onnistumalla omassa antilooppitempussani. Että hän kehtasikin! Hänhän minut siihen vetoon yllytti, joten ei hänen pitäisi suhtautua nöyryytyksenä siihen, että kykenin yllytykseen vastaamaan. Mutta ei hän tietenkään myöntänyt, että olin oikeassa - hänen itsetuntonsa oli kolhiintunut niin pahasti, että hän uskoi koko maailman varmasti pitävän häntä minua huonompana!

Idiootti.

Kun hän oli kuluttanut tuon valituksen loppuun, hän siirsi hyökkäyksen keskipistettä vasemmalle ja väitti, ettei halunnut menettää kasvojaan juuri minun edessäni; että hänen oli pitänyt todistaa minulle, että oli vähintään yhtä taitava. Minä yritin vakuuttaa, että se ei todellakaan ollut oleellista, mutta hänen mielestään se oli. Ja vain hänen mielipiteellään luonnollisesti oli väliä - ei minun, vaikka muka juuri minun mielipiteestäni piti olla kyse. Kävi ilmi, että hän oli vuorenvarmasti menossa toistamaan tekonsa aikeissa onnistua uudemmalla kerralla. Kun sen kuulin, menetin lopulta täysin malttini ja päädyin huutamaan hänelle, ja tietenkin hän huusi takaisin komentaen minua olemaan hiljaa ja lyöden vielä nyrkkiä seinään varmemmaksi vakuudeksi. Pomppasin pystyyn ja ilmoitin, että minuahan hän ei tuohon sävyyn komennellut, tai keskustelu loppuisi siihen.

Sensoi järkiintyi sen verran, että lakkasi raivoamasta ja lähetti Nezumin pois. (Nezumin ilmeestä päätellen käsky oli erinomaisen helpottava. Itse olin kerrankin tajunnut jättää Nokorin ylös alun perinkin.) Tajusin, etten saisi häntä mitenkään taipumaan leijonantappoaikeistaan, joten ilmoitin tiukasti, että ainakin minun piti päästä tällä kerralla mukaan.

"Niin että voisit pelastaa minut viime tingassa ja nöyryyttää minua entistä pahemmin?" hän sanoi kitkerästi.

"Ei. Jos kerran et halua", lupasin (niin naurettavaa kuin se olikin), "niin vannon, etten pelasta sinua."

"No miksi sinun sitten yleensä pitäisi tulla mukaan?"

"Koska haluan."

"No, minä voin luvata, että kerron, kun lähden, mutta mukaan et tule."

"Tulenpas."

"Mitä hyötyä siitä muka olisi?"

"Haluan olla sinun mukanasi, tapahtui mitä tahansa."

"Niin, ollakseni viimeinen turvani?"

"Ei, usko jo! Vaan ollakseni mukana, elit tai kuolit. Kielsit minulta jo kerran sen, että olisin saanut jakaa kohtalosi - aiotko kieltää sen minulta uudestaan?"

En usko, että hän kuuli tuota viimeistä - tai ei ainakaan osoittanut kuulevansa. Kävimme vielä aivan turhan ja yksityiskohtaisen viivytystaistelun siitä, oliko minun tarpeellista tulla mukaan; saisinko luvan tulla mukaan; ja saisinko olla näköyhteyden päässä vai en. Lopulta hän myöntyi siihen, että voisin olla tarpeeksi lähellä nähdäkseni, tulisiko hän ulos siitä riivatun luolasta vai ei.

Jotain hyvääkin viivytystaistelun jääräpäisyydestä oli: kävi selväksi, että sillä, mitä hänestä ajattelin, oli kuin olikin yhä väliä. Hän oli rauhoittunut jo sen verran, että istuutui sohvalle viereeni. Se taas ajoi puolestaan minut takaisin jääkuoren alle. Ja kun en hermostuneena osannut olla paikallani, päällimmäisen takkini typerä laahus oli koko ajan tiellä. Potkittuani sitä tarpeeksi kauan syrjään nostin jalkani pöydälle, ja keskustelu kääntyi taas Esgeirin hiuksiin. Sensoi kysyi, kumman idea se nyt oikein oli ollut, mutta kun en tosiaankaan muistanut! Kysyin, häiritsikö häntä, että minulla oli se letti nilkassani. Ei kai kovin paljon, mutta kuitenkin jonkin verran - sen hän myönsi - ja saman tien otin letin irti ja annoin sen alas tulleelle Nokorille.

Ja sitten, kun ei taaskaan ollut mitään tekemistä, jääkuori palasi. Tietenkin Sensoi näki jäykkyyteni ja kysyi, mikä minua oikein vaivasi. Luonnollisesti vastasin, ettei mikään. Viedäkseni puheen muualle - ja päästäkseni puolustusasemasta hyökkäykseen - muistutin hänelle, että olin yrittänyt lievittää hänen toipilasaikansa turhautumista ja tavallaan ottaa hänet mukaan matkallemme kirjeilläni. Olinhan kirjoittanut monta kertaa ja varsin yksityiskohtaisesti (siitä, että olin tahallisesti kirjoittanut vähemmän ja harvemmin matkan loppupuolella, jottei hän olisi pitänyt minua liian ennalta-arvattavana, ei tietenkään tarvinnut puhua, enkä sitä paitsi vieläkään ole aivan varma, ettei se ollut virhearvio). Hänen ilmeensä muuttui vaikeaksi, niin kuin tiesin odottaakin. Äiti oli kertonut, mitä usealle kirjeelleni oli tapahtunut.

"Luitko ne edes?" kysyin.

"Osan", hän sanoi välttelevästi.

"Miten niin osan?"

"No - olin vihainen. Silloin."

"Mitä niistä luit? Luitko edes siitä, kun kävimme Vaxare-legioonassa? Ja seurasimme sen hidarilaismetodien mukaan opetettavan yksikön koulutusta?"

"Taisin lukea. Osaavatko ne siellä mitään?"

"No, eivät vielä kovin paljon, mutta sentään jotain. En vain tiedä, kuinka hyödyllistä se todella on. Kun ei yksilötaistelun opetusta ole aloitettu jo lapsena, sotilaista ei kuitenkaan voin tulla kovin hyviä, ja toisaalta ryhmä kärsii yksilön kustannuksella", pääsin selityksen alkuun.

"Ai niin, ja sinähän hävisit lähitaistelussa sille kenraalille?"

Se siitä asiallisesta keskustelusta. Olisihan se pitänyt arvata, että hän muisti juuri tuon kohdan. Punastuin ärsyyntyneenä.

"Hän käytti epäreiluja keinoja", puolustauduin. Ja rehellisyyden nimissä: "Eikä hän sitä paitsi ole kenraali vaan kenturio."

"Miten niin epäreiluja?"

En olisi halunnut selostaa koko juttua, koska se suututti minua ihan tarpeeksi muutenkin, mutta en enää keksinyt, miten olisin luikerrellut uloskaan, kun kerran olin ottanut koko harjoituksen puheeksi. Tosiasia oli, että Honestus Solus pääsi yllättämään minut, ja vaikka sen ei olisi sinänsä pitänyt haitata, toisin kävi. Hän oli ilmeisesti sen verran suivaantunut tappiostaan miekalleni (no, mitä hänen olisi pitänyt odottaa?), että aloittaessamme aseettoman erän hän ei arkaillut, vaan kävi aivan suoraan, koko painollaan, kiinni minuun - ja minä jäykistyin silmänräpäykseksi kauhusta ja yllätyksestä, ja niin hän onnistui saamaan sellaisen otteen, etten pystynyt korjaamaan sitä, vaan olin maassa melkein saman tien.

Yritin selittää tämän mahdollisimman niukin sanankääntein, mutta Sensoi ei voinut jättää asiaa rauhaan. Se oli ilmeisesti hänestä huvittavaa.

"Kuinka sinä nyt siitä muka niin yllätyit?"

Purin huultani. "No kun... en vain ole tottunut siihen, että... tai siis minulla nyt ilmeisesti on tämä pieni ongelma sen suhteen, että joku tulee minuun kiinni. Ainakin, jos se on joku muu kuin sinä."

Hänen huvittuneisuudellaan ei ollut rajoja. Saadakseni sen aisoihin huomautin: "Niin että minun pitää harjoitella juuri sitä mahdollisimman paljon, enkä voi tehdä sitä sinun kanssasi."

"Et voi tehdä sitä minun kanssani? Miksi muka et?"

"Koska olen liian tottunut sinun... läheisyyteesi! Jotta pääsisin eroon siitä, että jäykistyn heti jos joku muu tulee tarpeeksi lähelle, minun pitää harjoitella sitä muiden kanssa."

"Vai niin. Pitää harjoitella muiden kanssa vai? No, minä voin kyllä hankkia sinulle tarpeeksi harjoitusvastustajia, jotta pääset tuosta eroon. Nimittäin tarpeeksi suuria, rumia ja haisevia." Hän katsoi minua kiusoittelevasti.

"Ai, miksi niiden muka pitää olla sellaisia?" kysyin kulmiani kohottaen.

"Jotta et vahingossakaan voi pitää harjoittelusta heidän kanssaan, tietenkin!"

Katsoin häntä pää kallellaan. "Olisiko sillä sitten väliä?"

"Mitä luulet? Tietysti olisi", hän sanoi mahdollisimman huolettomasti, mutta se oli silti myönnytys. Ehkä hän kuitenkin välitti vielä, ihan oikeasti.

"Minulla... oli ikävä sinua", sain puristettua ylpeyteni läpi.

"Niin minullakin sinua", hän sanoi aivan suoraan ja jokapäiväisellä äänellä, jossa ei ollut kaipaamaani taustasävyä. "Et voi edes tajuta, kuinka tylsää täällä on ollut."

Ja se palautti minut taas maan pinnalle. Vai hänellä tylsää? Jäykistyin ja vaikenin kääntäen katseeni pois. Siitä hän sai aiheen kysyä:

"No, mikä sinua nyt vielä rassaa?"

"Ei yhtään mikään", sanoin tietenkin kylmästi - niin kuin olin sanonut jo muutamaankin kertaan. Vältin yhä huolellisesti katsomasta häntä, vaikka muut näköalavaihtoehdot olivatkin melko vähissä.

"Sinä vain muuten vain katselet seiniä?"

"Niin juuri."

"Vain niin."

Käänsin katseeni vaihteeksi taas toiseen seinään välttäen hänen katseensa alakautta.

"Mitä niin ihmeellistä siinä seinässä oikein on?" hän tiukkasi työntäen nenänsä melkein kiinni katseeni kuvitteelliseen kohdepisteeseen yrittäen selvästi saada minut nauramaan, mutta suutuin siitä vain pahemmin.

"Anna olla!"

"Annan olla, jos sinä lakkaat sanomasta, ettei sinua muka mikään vaivaa!"

"Mutta kun ei vaivaa", sanoin purevasti. "Mikä minua nyt voisi vaivata?"

"No, näyttää vain edelleen vaivaavan."

"Ei, ei todellakaan. Kaikki on loistavasti. On niin hienoa, että sinun toipumistasi on autettu niin monella tavalla!"

Sensoi ei edes teeskennellyt, ettei olisi tajunnut.

"Vieläkö sinä jaksat valittaa siitä? Ja miksi minä en olisi saanut toipua hyvin?"

"En minä ole väittänytkään, ettet olisi saanut", sanoin edelleen hyytävällä äänellä. "Olet varmasti kovin tyytyväinen tuohon pikku hoitsuusi ja hänen - keinoihinsa."

Sensoi tuhahti. "Jaa, ja mistä sinä siitäkin tiedät?"

En viitsinyt kierrellä. "Äiti kertoi."

"Vai kertoi hän? Voi kuinka ystävällistä", hän sanoi happamasti.

"No kai hän nyt kertoi, kun kysyin." Pelkäsin edelleen kuollakseni, joten minun täytyi kohdata pelkoni kasvoista kasvoihin. Katsoin Sensoita uhmakkaasti. "No, onko hän hyvä?"

Sensoi kohautti hartioitaan muka välinpitämättömästi. "Well... she likes the passion -"

Pomppasin ylös jäätävän kylmyyden lävistäessä ruumiini. "Minun ei tarvitse kuunnella tätä!"

"No itsehän juuri kysyit!"

"Mutta en halunnut yksityiskohtia! Jos kerran hän on niin ihmeellinen -"

"Kawa, älä nyt ole tyhmä", hän sanoi suostuttelevasti. "Ei hänellä ole mitään väliä. Olin vain yksinäinen, kun sinä et ollut täällä."

"Niin", sanoin edelleen itsepäisenä, puoliksi portaissa, "niin olin minäkin. Et tiedäkään, kuinka yksinäinen -" Vedin henkeä ja onnistuin sulkemaan suuni, eikä hän ilmeisesti huomannut, että lopetin kesken lauseen. Se nyt kuitenkin vei vetäytymiseltäni enimmän tarmon ja sulki pakoreitin.

"Mutta sinä lähdit silti", hän muistutti.

"Ja siitäkö sitten rankaiset minua edelleen?"

"En minä rankaise. Olin vihainen, mutta en ole enää. Tiedät, etten halua nukkua yksin, ja olit niin kamalan kauan poissa."

"Niin, enkä minä silti viihdyttänyt itseäni orjien parissa!"

"Mitä väliä sillä muka on!" hän huitaisi syytökseni syrjään. "Ei se merkitse mitään. Ainoa, mikä merkitsee, olet sinä."

Yritin pitää kiinni ylpeydestäni, mutta se oli vaikeaa, kun hän katsoi minua silmissään tuo tuli, joka on minulle liiankin tuttu. "Kawa, ei kukaan muu ole päässyt tänne -" hän näytti päätään "- eikä tänne -" hän siirsi kätensä sydämensä päälle. "Ei kukaan muu, eikä koskaan pääsekään."

Luovutin.

"Minulla on itse asiassa teoria tuosta", sanoin palaten takaisin sohvalle jo melkein leppyneenä. "Haluatko kuulla sen?"

"No?"

Kohtasin hänen katseensa ja tiesin, että olin jo hukassa - hukkumassa tuohon aivan liian tuttuun syvyyteen - mutta yritin edes vielä keskittyä siihen, mitä puhuin. "Katsos, kun jumalat aikanaan tekivät sinua, heille sattui erehdys, ja sinua tuli liikaa. Heidän piti jättää osa pois, ja minä olen se, mitä jäi jäljelle."

Hänen silmänsä välähtivät jälleen tulta. "Ei, ei se mitä jäi jäljelle", hän sanoi matalasti yhtyen ajatusleikkiin. "Vaan me olemme yksi, jonka salama on repäissyt kahdeksi."

Mitä minä olisin siihen voinut sanoa? Hän avasi suunsa jatkaakseen selittämistä, mutta estin häntä aloittamastakaan laittamalla sormen hänen huulilleen. Olin kuullut tarpeeksi.

Siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, minulla on aika epäselvä kuva. Ja siitä, mitä yritin puhua, kun hänen sormensa piirsivät tulikuvioita iholleni. Minulla ei ollut enää mitään valtaa itseeni. En ollut enää mitään muuta kuin puhdasta tunnetta. Olin ollut ilman hänen kosketustaan liian kauan: en voinut puolustautua mitenkään sitä vastaan.

Muistan, että meillä sentään oli riittävästi järkeä hypätä erilleen toisistamme, kun portaista kuului askelia. Joku palvelija tuli ilmoittamaan, että alkuruoka oli tarjolla, mutta se nyt oli täysin yhdentekevää. Kun hän oli mennyt takaisin yläkertaan, jatkoimme siitä, mihin olimme jääneet.

Ei - olen täysin toivoton. En kerta kaikkiaan kykene erittelemään sitä kaikkea. Mieleni sumenee typerästi ja jäljelle jää vain satunnaisia kuvia. Tai tuntemuksia: käteni painettuna hänen paljaalle iholleen takin kaula-aukossa. Hänen hengityksensä kaulallani.

"Miksi olet niin hiljaa?" hän kysyi kiusoitellen, vaikka tiesi täsmälleen, mitä hänen kosketuksensa aiheutti, ja minä yritin parhaani mukaan vastata haasteeseen ja teeskennellä ajattelukykyä, mutta ei siitä mitään tullut.

"Odotan Nokoria tänä iltana käymään luonani", hän kuiskasi korvaani keskeyttäen hetkeksi niskani suutelemisen. "Ehkä hän osaa kertoa, onko ulkona hyvä kävelyilma..."

"Eiköhän siellä ole", sain mutistua - hyvin epäselvästi, kun hän jatkoi sitä mitä oli ollut tekemässä.

"...Vaikka en tiedä, onko minusta loppujen lopuksi sinulle paljon iloa", yritin näön vuoksi vastustella (tai ehkei niinkään näön vuoksi?). "Enhän minä oikeastaan osaa mitään enkä ole kokenut mitään... ehkä mieluummin kuitenkin ottaisit tuon kiltin pikku hoitsusi..."

"Shh, hölmö, hän ei merkitse mitään!" hän mutisi kaulaani vasten. "Unohda hänet. Ajattele vain itseäsi... Niin minäkin ajattelen..."

Ja niin minä tein kuten käskettiin.

Yritin useampaankin kertaan saada itsehillinnästäni kiinni. Palasin muun muassa taas siihen, mihin lähtisimme, ja kun Sensoi nyt edes suostui kuuntelemaan, sain perusteltua mielestäni aika hyvin Arriban mahdollisuuksia ja Hidarin ongelmallisuutta. Ei niin, että olisin kovin kauaa voinut keskittyä mihinkään muuhun. Sensoi piti tarkkaan huolta, ettei siitä tullut mitään. Muistan, kuinka hän nojautui taaksepäin sohvalla kasvoillaan äärimmäisen itsetyytyväinen ilme, kun oli taas saanut minussa aikaan juuri sen, mitä halusikin, ja huomautinkin siitä hänelle. Hän vain jatkoi virnettään, eikä minusta ollut suuttumaan.

"Bastard!" puuskahdin vain, ja sekös häntä huvitti.

Silloinkin, kun taas tultiin sanomaan, että pääruoka tarjoiltaisiin pian, se ei kiinnostanut kumpaakaan. Toki minun silti piti varmistaa, halusiko Sensoi ehkä kuitenkin mennä syömään.

"Ei ole nälkä", hän ilmoitti - ja lisäsi sitten niin, että vain minä kuulin sen: "tai ei ruokaan..."

...Vihaan sitä, miten taitavasti hän osaa saada toisen pauloihinsa parilla sanalla!

Jossain vaiheessa peräti Apis taisi tulla huomauttamaan, että pääruokaa oli nyt tarjolla. Silloin oli lopulta pakko lähteä ylös, jotta emme olisi aiheuttaneet enempää pahennusta kuin jo aiheutimme.

Muistan, että kun olin noussut jo mennäkseni, en voinut olla heittämättä puoliksi vakavissani, puoliksi uhmakkaasti, että hänen nälkänsä joihinkin muihin asioihin kuin ruokaan ei luultavasti kuitenkaan ollut niin paha kuin minun - minä kun en ollut matkalla tehnyt mitään sellaista mitä hän oli tehnyt täällä... Pelkään, että vaikka tarkoitukseni oli olla pisteliäs, onnistuin vain olemaan säälittävän pehmeä. Sensoi näytti nimittäin taas huvittuneelta.

"Kawa sisareni", hän kysyi mukamas kovin järkevästi, "miksi sinun pitää mennä sanomaan nämä asiat mahdollisimman kauas minusta...?"

Silloin minun oli tietysti pakko vielä palata takaisin sohvalle ja todistaa, etten todellakaan tarkoituksellisesti välttänyt hänen läheisyyttään - en pelosta enkä mistään muustakaan syystä.

Menin kuitenkin ensimmäisenä ylös. Nokori haki minulle ruokaa tavallisen ilmeettömänä kuin ei missään olisi ollut mitään poikkeuksellista. Hän on oikea jumalien lahja - häntä ei järkytä sitten mikään! (Minusta tuntuu, että joku taisi vinoilla riitelystämme - luultavimmin Pomme - mutta en muista tarkasti. Saattoi kysyä jotain siitä, että nyt muutkin ehkä uskaltaisivat alakertaan, ja minä olin ihmettelevinäni, mikseivät uskaltaisi.) Sensoi tuli vähän ajan kuluttua perästä, ja viittasin hänet viereeni arkipäiväisen hilpeästi (ainakin toivoin sen näyttävän siltä). Juttelimme niitä näitä. Mielentilani oli edelleen omituisen, äärimmäisen kiihtynyt, mutta nyt ennemminkin helpotuksesta ja haltioitumisesta kuin hermostumisesta. Oli kuin olisin juuri voittanut kilpa-ajot, paitsi etten vain voinut kertoa sitä kenellekään, ja olin haljeta hurmioni peittelemiseen.

Ehkä sen vuoksi olin varomaton syömiseni suhteen (ruuan ajatteleminenkin kun saa minut yhä voimaan pahoin), ja hän pääsi ilkkumaan:

"Jos syöt noin vähän, heikkenet niin, ettei sinusta ole mitään vastusta."

"Hah, kuvittelet vain", tokaisin nopeasti, eikä hän onneksi jatkanut. Sitten yritin viedä hänen huomionsa muualle pyytämällä häntä kaatamaan minulle lisää juotavaa.

"Pyydä kauniisti", hän heitti vastaan.

Kun kerran yllytettiin, niin minä nojauduin eteenpäin käteeni nojaten ja pyysin mahdollisimman mielistelevästi: "Rakas kiltti kulta veljeni, kaataisitko minulle lisää viiniä?"

Sensoi napsautti sormiaan Nezumille ja komensi tätä kaatamaan minulle lisää viiniä. Vaaratilanne oli onneksi ohitettu, ja muistin teeskennellä enemmän ruokahalua myöhempien ruokalajien kohdalla.

Keskustelu huoneessa oli tavallisen pinnallista, joten pystyimme paljon paremmin viihdyttämään toisiamme. Tai miten sen nyt ottaa... Heitin Sensoita rypäleellä, kun hän kiusasi minua jostain, ja sain sitten aiheen ilkkua, kun se osui häntä suoraan otsaan, eikä hän edes yrittänyt väistää. Hän vastasi, ettei tietenkään odottanut minun osuvan edes tuolta matkalta, ja alkoi yllyttää minua heittokisaan yli huoneen. Onneksi sain hänet luopumaan siitä, vaikka hän kuinka maalaili, miten hienoa olisi heittää Pêcheä. Sitä paitsi meille huomauteltiin jo siitä, että puhuimme hidaria seurassa, eikä enää aivan hienovaraisestikaan.

Osoitin hänelle Ètoilen ja mainitsin siitä, miten en ollut saanut hänestä mieleistäni tietoa irti Terren papittaristosta. Se on osa vanhaa tuttua ongelmaa: olen ihmetellyt, mitä papit oikein puuhaavat keskenään ja toisten maiden pappien kanssa, ainakin siitä asti, kun Ursa Bellina puhui niin kummallisia kaikkien kansojen jumalien samuudesta ja pappien yhteistyöstä. Haluaisin kyetä - ja ehtiä - puhumaan heidän kanssaan aiheesta tarkemmin ja vaatia kunnollisia vastauksia. Miten niin kaikki jumalat muka ovat samoja? Hidarilaiset sanovat jumalansa olevan ainoa jumala ja muiden vääriä; terreläiset eivät nimenomaisesti kiellä muita jumalia, mutta käytännössä palvovat vain äitijumalatartaan, ja papittaristo hallitsee, jos nyt jonkun siellä voi sanovan hallita. Miten siinä voi puhua mistään yhteisymmärryksestä? Ja mitä Hidarin ja Terren jumalat sitten ovat? Sol Magnuksen ja Luna Magnan ilmentymiä? Vai Sol Magnuksen ja Terranan (koska niin papittaret tuntuvat puhuvan, mutta sehän olisi ihan kummallista - miksi juuri ja vain heillä olisi omat, ylimääräiset kansat)? Vai ylimääräisiä jumalia, joiden tehtävänä on huolehtia hidarilaisista ja terreläisistä?

Sensoi on tietysti kuullut minun ihmettelevän asiaa ennenkin. En vain ollut tullut vaahdonneeksi siitä vähään aikaan, ja siinä mielentilassa puhuin puhumistani tuskin edes kuullen, mitä puhuin.

"...Ja entäs sitten Arriba?" jatkoin, kun kerran olin vauhtiin päässyt.

"Mitä Arribasta?"

"No kun siellähän ei uskota mihinkään jumaliin! Vaan siihen, että jumaluus on kaikessa, kaikkialla luonnossa ja kaikissa asioissa ja esineissä. Ja ihmisissä myös, jokaisen ihmisen pitäisi löytää sen itsestään."

"Hei, tuosta minä pidän! Hyvä, Arribaan mennään."

"Jaa, sekö sen nyt sitten ratkaisi", nauroin. "No hyvä, tiesinhän että tajuaisit järkeä..."

Jossain ruokalajien välillä muu seurue palasi taas Esgeirin ja minun onnettomaan vedonlyöntiin, niin kuin sitä ei olisi jo käännelty ja väännelty tarpeeksi. Pêche naureskeli mielestään kai kovinkin nokkelasti, että hänenkin pitäisi kai sitten lyödä vetoa Sensoin kanssa vastaavalla tavalla.

"Mutta et voi lyödä vetoa hiuksista", minä huomautin, "koska Sensoilla ei ole enää hiuksia."

"No, täytyisi sitten lyödä jostain muusta ruumiinosasta", Pêche sanoi vihjaavasti, ja kaikista kaksimielinen viittaus oli kovin huvittava. Minä en nähnyt siinä mitään erityisen hauskaa, ennen kuin Sensoi nojautui muina miehinä taaksepäin istuimellaan ja heitti minulle suupielestään:

"Ainakaan minä en ajattele hiuksillani!"

Menetin itsehillintäni pahemmin kuin varmaan koskaan: räjähdin nauramaan kovaa ja kirkkaasti, niin että kaikki suorastaan hätkähtivät ja päivittelivät sitä, miten hauskaa minulla oli. Häpesin kuollakseni - sitten myöhemmin - mutta en vain voinut sille mitään. Olin yhä niin kiihtynyt, että olin aivan kuin joku itselleni vieras, ja lisäksi Sensoin kommentti sopi niin täsmälleen Pêchen käytökseen matkamme aikana! Kerroinkin hänelle, kuinka paljon ja kuinka usein Peche tosiaan oli ajatellut joillain muilla ruumiinosilla.

"Onneksi minulla ei ole enempää kanoja sisaruksina!" Sensoi tuhahti. "Kiitos jumalan - tai jumalten - tai no, itseni, ihan miten vaan!"

Ruokalajien välisen joutilaisuuden keskeytti Pommen ilmoitus (hän oli kai jo kertonut siitä useimmille muille), että hän oli raskaana. Olisihan se kai pitänyt arvata ottaen huomioon, kuinka kiinteästi hän kietoi isää pikkusormensa ympäri maapäivillä. Tiedä sitten, oliko hän vain päättänyt hankkia vielä tällaisen narun vedettäväksi tai - todennäköisemmin - oliko jostain syystä jo joutunut tiettyyn tilanteeseen ja varmisti asemaansa.

Senhän tosin näkee aikaa myöten...tai ainakin näkee, oliko maapäivillä kyseessä esivalmistelu vai jälkivarmistelu. Tietääköhän äiti jo? Olen utelias kuulemaan hänen näkemyksensä.

Luonnollisesti menin Pommen luo esittämään muodolliset onnittelut, ja hän kiitteli yhtä muodollisesti.

Sensoi tuli perästä ja heitti Pommelle muutamia varsin huonoja pistoja, joita en sen kummemmin painanut mieleeni. Eivät olleet hänen parhaimmistoaan.

Huoneessa maalailtiin useita huokailevia idyllejä siitä, kuinka hauskaa olisi, kun palatsissa olisi taas pikkulapsia. (Hauskaa? Kenen mielestä muka??) Se johti helposti keskustelunaiheeksi perimyksen, kun kerran luvassa oli uusi mahdollinen jumalkuninkaan perijä. Se sai minut ajattelemaan Sensoille ääneen jumaluuden olemusta jumalkuninkaassa ja hänen perillisissään - sitä, kehen ja miten se oikein tulee, vai onko se kruununperillisessä jo tämän syntyessä ja siirtyy siitä tämän mahdollisesti kuollessa seuraavaan perilliseen, vai koska se oikein tapahtuu.

"No, mikset kysy Esgeiriltä", Sensoi sanoi laiskasti. "Hänestähän se jumala tulee."

"Niin kai sitten pitää", totesin ja nousin saman tien mennäkseni keskustelemaan aiheesta Esgeirin kanssa. Sensoi jäi yksin, mutta tuskinpa se häntä haittasi (ja jos haittasi, se oli vain terveellistä). Hän lähtikin sitten pian kylpemään.

Esgeir istui sohvalla, jonka toisessa päässä Elwyn teki käsitöitä ja toisella puolella olevassa nojatuolissa loikoi Pomme. Vedin tuolin itselleni ja kävin suoraan hyökkäykseen. Esgeir ja minä emme ole päässeet puhumaan filosofiaa pitkään aikaan - Flammeumin jälkeen oli niin paljon muuta ajateltavaa, että se vain jotenkin jäi.

"Esgeir, mitä mieltä sinä olet: tuleeko jumaluus kuninkaaseen jo hänen syntyessään vai vasta kun edellinen kuningas kuolee? Vai vasta kruunajaisissa? Ja jos niin, missä se sitten sillä välillä on? Ja onko se myös hänen veljissään? Voiko jumaluus olla jakautunut? Ja lähteekö se sitten muista pois, kun yhdestä tulee kuningas? Tai voiko se olla jotenkin vasta aiheena ja puhjeta sitten tarpeen vaatiessa?"

Esgeir katsoi minua sillä ilmeellä, joka kertoo, että olen tehnyt jotain, mistä hän ei pidä.

"Jaa, sisko, vaikea sanoa", hän sanoi ylimielisen kuuloisesti. "En ole kauheasti miettinyt asiaa."

Tajusin vasta jälkeenpäin, että hän ei varmaankaan olisi halunnut käydä tuota keskustelua - tai yleensä mitään spekulatiivista väittelyä - muiden kuullen, ja siksi hän peitteli epävarmuuttaan tuollaisella sävyllä. Sinä hetkenä en sitä huomannut, vaan yritin vain houkutella häntä mukaan ajattelemaan.

"Etkö? Sinuahan se nyt kuitenkin eniten koskee."

"No tuleehan se sitten kohdalle, kun tulee - jos tulee. En minä oikein tiedä, miten sellaisen asian edes voisi käsittää, ennen kuin se tapahtuu."

"Niin, mutta onhan silti kiinnostavaa selvittää, miten se kaikki oikein tapahtuu! Eikö sinusta?"

Parempaa vastausta en kuitenkaan saanut hänestä irti. Hänellä ei tuntunut olevan sen tarkempaa mielipidettä tai sitten halua ilmaista sitä. Kuningattarilla sen sijaan oli mielipiteitä eikä mitään estoja niiden ilmaisemiseen. Saimme aikaan varsin pitkän ja eloisan pohdiskelun, jota myös Ètoile tuli kuuntelemaan.

Siitä, miten kuninkaan jumaluus toteutuu, ei silti tullut täyttä selvyyttä. Jotenkin yleinen konsensus tuntui olevan, että se on ikäänkuin piilevänä kuninkaan miespuolisissa jälkeläisissä ja puhkeaa sitten esiin kruunauksessa. Minun pitää tarkistaa asia kirjoituksista. Isänkin luulisi tietävän asian. Kai. En ole varma. En ole niin kovin varma siitä, miten hän suhtautuu jumaluuteensa.

Jumaluuden voi nähtävästi kantaa yhdellä jos toisellakin tavalla.

(Itse asiassa olin aistivinani myös kuningattarien puheista sävyn, joka on samaa mieltä kanssani tuosta asiasta. Kukaan meistä ei taida olla kovin varma siitä, miten isä suhtautuu jumaluuteensa...)

Siirryimme vähitellen keskustelemaan jumalien ilmentymismuodoista ja eri maiden jumalista - juuri noista kysymyksistä, jotka minua ovat eniten häirinneet - ja niistä vasta väittelyä riittikin. Kaikkein eniten minua ihmetytti se, että sekä Elwyn että Pomme tuntuvat olevan relativismin kannattaja - että usko on jokaiselle omanlaisensa ja siten jumalien totuudesta on mahdotonta väitellä, koska se on kaikille erilainen. Että kyse on vain erilaisista katsantokannoista, ja siten eri maiden jumalien papit voivat vallan mainiosti olla melkein kaikesta samaa mieltä. Tai eri mieltä, jos niin haluavat.

Elwyniltä nyt olisin voinut odottaa tuollaista, onhan hän kotoisin niin kummallisesta paikasta - ja sitä paitsi hänhän on aika läheinen Ursa Bellinan kanssa. Ehkä Ursa Bellinan ajatukset ovatkin Elwyniltä kotoisin?

Minulla nyt joka tapauksessa oli yllätys, että Pommekin katsoi asiaa samalla tavalla, tai ainakin sanoi niin. Miten he voivat ajatella noin? Eivätkö he usko, että jumalat ovat todellisia? Sillä jos niin on, niin tokihan on olemassa vastaukset siihen, millaisia he ovat ja mitä he meistä ihmisistä odottavat; kuka heistä on tosi ja kuka ei; kuka on kenenkin jumala ja kuka ei.

Rouva äidit voivat sanoa, että kyse on näkökulmista, mutta pohjimmiltaan kyse on totuudesta. Siitä, miten asiat ovat. Kuinka he voivat pitää sitä merkityksettömänä?

Väittelimme aiheesta varsin pitkään ja palasimme taas kuninkaan jumaluuteen. Arvoisat kuningattaret taisivat vedota näkemystensä pohjana siihen, että kun he olivat nähneet läheltä elävän jumalan inhimillisen puolen, heidän oli vaikea suhtautua jumaliin muuten kuin... no, suhteellisesti.

Eikä kukaan oikeastaan ihmetellyt sitä.

(Ei niin, etten minäkin olisi sitä mieltä, että isä on surkea jumala. Ei se silti tarkoita, ettei hänen poikansa voisi olla parempi. Pyhempi, enemmän. Suokoot jumalat anteeksi, jos tämä on rienausta, mutta minä haluan vain parasta mahdollista niin kansalleni kuin veljellenikin.)

Siitä siirryimme vielä kerran taaksepäin jumaluuden olemukseen muissa kuninkaan miespuolisissa perijöissä. Sensoi palasi juuri silloin kylvystä, ja se kirvoitti Esgeiriltä yllättävän ironisen heiton:

"Varmaankin sinun kannattaisi kysyä myös Sensoilta, tunteeko hän jotain jumaluutta itsessään."

"Niin varmaan pitäisi", olin innostuvinani. "Hei Sensoi, kuinka jumalalliseksi tunnet itsesi?"

"Nnojaa", hän pohti mukamas vakavasti maleksiessaan istumaan, "kun ilmeisesti Esgeir on kuitenkin lähempänä jumaluutta kuin minä, niin minä koen ehkä enemmänkin keskittyneeni tähän inhimilliseen puoleen. Mutta", hän lisäsi istuen alas ja heittäen rypäleen suuhunsa, "olen varsin mielelläni jumalallisen inhimillinen."

Huokasin nauraen, enkä suinkaan ollut ainoa. "Odottiko kukaan mitään muuta vastausta?"

Huomasin, että hän oli vaihtanut ylleen tummanpunaisen tunikan, jota minä ainakaan en ollut nähnyt aikaisemmin. Se oli silkkiä, tuollaista kallista, joka ei kiillä, vaan ilmaisee vain vaivihkaisesti, kuinka pehmeää ja hienoa se on, ja siinä oli leveät kultakoristelut reunoissa. Uusi? Ainakin se sopi hänelle erinomaisen hyvin.

Coronus Hayashinkin ehti lopulta paikalle tavallisen meluisana ja halusi heti juotavaa (niin kuin hänen metelinsä olisi peittänyt sitä, että hän oli jo aivan tarpeeksi kupeissaan). Sujuvan hidarin puhujan tulo paikalle oli lähinnä kiusa, koska nyt piti jälleen muistaa, ettemme voineet puhua yhtä vapaasti kuin tähän asti olimme tehneet. Ehkä se oli vain terveellistä, sillä meille oli tosiaankin huomautettu siitä useampaan kertaan - ja suurimman osan ajasta olimme kuitenkin vain pistelleet toisiamme huoneen yli.

Kun istuimme jälkiruuan aikaan taas takanurkassa keskustellen vaihteeksi vähän vaimeammin, Sensoi melkein tyrmäsi minut pelkällä ällistyksellä. Hän nimittäin - ihan muina miehinä - kysyi, halusinko liittyä mukaan, kun hän aikoi opiskella tietoa leijonien elintavoista ja kaikesta niihin liittyvästä, jotta olisi sitten uudemmalla kerralla paremmin valmistautunut. Olin lähes sanaton hämmästyksestä ja tyytyväisyydestä, enkä siten osannut olla tarpeeksi pilkallinen.

Niinpä minun oli toivuttuani aivan pakko päästä näykkimään häntä aiheesta. Kun olin hakenut jälkiruokaa, menin istumaan Esgeirin sohvalle, jonka Elwyn oli vapauttanut vaihtaessaan Baguetten seuraan.

"Tiedättekö, on tapahtunut jotain todella ihmeellistä", julistin. "Veljeni on oppinut uuden sanan."

Sensoi havahtui nurkassaan. "Joku voisi nyt olla viisas ja tukkia suunsa!" hän heitti hidariksi.

Kohautin hartioitani teennäisen pettyneenä. "No ei sitten", sanoin yhä domukseksi, "jos kerran veljeni arastelee niin paljon esitellä edistymistään..."

"Joku suorastaan kerjää rypälettä otsaansa", hän murisi edelleen hidariksi.

"No olkoon sitten", nauroin. "Ajattelin vain, että olisi miellyttävää kuulla vaihteeksi jotain uutta."

"Mikä tässä hovissa muka olisi uutta?" Sensoi kysyi kammeten itsensä ylös.

"Point", minä myönsin.

"Taken", hän vastasi raivostuttavan itsetyytyväisenä kävellessään ohitseni. Tunsin hänen koskettavan niskaani, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota - pidin sitä kai vain salaisena hellyydenosoituksena.

Ja kuinka täydellisen väärässä olinkaan! Olisihan se pitänyt tajuta! Sensoi ei koskaan jätä tilaisuutta vastaiskuun käyttämättä. Jutustelin vaikka kuinka pitkään kaikessa rauhassa Esgeirin ja Pêchen kanssa, ennen kuin yhtäkkiä huomasin kääntyessäni, että niskassani oli jotain. Nostin käteni ja löysin - rypäleen.

Tuijotin sitä yllätyksestä ja raivosta mykistyneenä. Ainoa, mitä sain suustani, oli tokaista:

"The asshole..."

(Sen taisi ymmärtää liiankin moni - sävyni ei varsinaisesti jättänyt kielenkäyttöäni epäselväksi.)

Pomppasin pystyyn ja painelin raivoissani alas jäämättä kuuntelemaan muiden huvittuneisuutta. Mutta portaiden alapäässä törmäsin näkyyn, joka tuntui iskulta palleaan: Sensoi istui tyytyväisenä tuolilla, ja Daria kampasi hänen hiuksiaan! Unohdin taidon hengittää ja sen myötä kaiken voimani. Jos minulla olisi ollut miekka, olisin varmaan tehnyt jotain hyvin harkitsematonta, mutta kun ei ollut. Enkä keksinyt mitään muutakaan, mitä olisin voinut tehdä tai varsinkaan sanoa. Olin aivan tyhjä. Saatoin vain heittää sen mokoman rypäleen Sensoin syliin mahdollisimman halveksivasti ja tömistellä takaisin ylös.

Ja eikös hetken päästä Sensoi tule yläkertaan imeskellen rypälettä tyytyväisenä ja antaen vihoviimeisen armoniskun:

"On se hyvä, että palvelu pelaa alas asti."

Se viheliäinen, viheliäinen...

Muistan tuon kyllä. Muistan ja kostan, aivan varmasti.

...Vaikka toisaalta mitä merkitystä sillä oikeastaan on...? Miksi en voisi suoda hänelle hänen iloaan hyvin onnistuneesta pilasta?

Koska jos hän alkaa pitää minua liian helppona kohteena, en ole enää voitettava haaste. Ja jos en ole voitettava haaste, lakkaan olemasta kiinnostava. On siis jaksettava muistaa. On jaksettava vastata pisteeseen pisteellä, hyökkäykseen hyökkäyksellä.

On vain jaksettava.

Kuu kasvaa, vartoo.
En tahdo nähdä sitä.
Taistelun kieli
ainut kielesi: sillä
kirjoitan myös tämän.

Ilta oli jo melko pitkällä, kun kerta kaikkiaan kyllästyin laahukseeni ja menin vaihtamaan vaatteeni hakamaan ja Murumin herttuan vaimon lahjoittamaan hidarilaiseen takkiin. Osasyynä taisi olla sekin, että Sensoi oli vaihtanut vaatteita, enkä halunnut jäädä huonommaksi. Mistä lähtien minusta on tullut turhamainen?

Mitä tahansa pisteiden tasaamiseksi. Mitä tahansa.

Kun palasin, Melane oli juuri rupeamassa tanssimaan, ja prinsseillä oli suuria uutisia. Hayashin kertoi, että he olivat saaneet loistavan idean ja kasanneet suunnitelman, jossa Sensoi ja Esgeir harjoittelevat sotataitoa kouluttamalla kumpikin osaston harjoitustaisteluun toista vastaan. Loistava idea - tosiaankin! Olin kauhusta harmaa, enkä tiennyt, kuka oli hulluin: Esgeir, joka on saanut kovasti itsetuntoa Flammeumissa eikä ehkä ollenkaan tajua, kuinka vaarallinen Sensoi todella on; Sensoi, joka jäisi heti kiinni, jos yrittäisi jotain, ja ihan taatusti hän yrittää; vai Hayashin, joka ei ruukunpohjalta näe ollenkaan, minkä tasankopalon hän on päästämässä käsistään, vaikka luulisi nyt sokeankin tajuavan, ettei ole viisasta kilpailuttaa kuninkaan jälkeläisiä tuolla tavalla ja tuossa iässä toisiaan vastaan! Sain sentään käännettyä keskustelun nopeasti niin, että pääsen itse koko touhun tuomariksi, jotta saatan edes jotenkin yrittää ehkäistä vahinkoja. Tai "vahinkoja".

Kävimme Hayashinin kanssa pitkän väittelyn siitä, onko hyvän johtajan parempi olla joukkojen etunenässä vaarantamassa itsensä mutta toisaalta esikuvana ja innostajana, vai linjojen takana, strategina turvassa. Luonnollisesti Hayashin argumentoi ensimmäistä, kun minä taas puolustin järkeä: mikään hyvän kenraalin tuoma innostus ei voi korvata sitä menetystä, joka armeijan strategiataidoille koostuu, jos tuo hyvä kenraali kaatuu. (Ja luonnollisesti Sensoi - se hullu - oli Hayashinin puolella ja yllytti vaivihkaa Esgeiriä pitämään linjojen taakse jäämistä pelkuruuden osoituksena.)

(En tiedä, millä ihmeellä saan hänen päänsä käännettyä tästäkin mielettömyydestä! Uskoin jo hänen haudanneen vanhan kaunansa siitä viheliäisestä viikosta, mutta ei. Ehkä vain halusin uskoa. Huijasin itseäni, koska en halunnut uskoa hänen vihaavan Esgeiriä todella. En halunnut uskoa, että se, jota rakastan, on täynnä vihaa. Ja vihaa niitä kohtaan, joita myös rakastan.)

Meidän. Täytyy. Päästä. Pois. Minun täytyy saada hänet pois täältä. Hidariin, Arribaan, sama se, mihin tahansa.

Sain lisättyä prinssien tinasotilasleikkiin vielä senkin ajatuksen, että Poivron toimisi ikään kuin assistenttinani ja tekisi "tuomiota" varten muistiinpanoja kaikesta, mitä Esgeir ja Sensoi tekevät. Harjoitusta upseerinuralle näes - Poivron kun ei sitäkään ole saanut siitä asti kuin pojat yleensä. (Eihän kuninkaan poikaa olisi voinut lähettää parakkiin: se olisi ollut aivan liian vaarallista ja toisaalta alentanut kuningashuoneen arvoa.)

Melanen tanssi oli taitava, kuten aina, ja vieläpä käsittääkseni tällä kerralla improvisoitu. Sen jälkeen Hayashin ja Sensoi menivät alas puhumaan edelleen sodasta, joten minä tietysti menin perästä. Hayashin sanoi kuulleensa "uroteoistani" ja halusi minun kertovan niistä lisää, ja eikös Sensoin tietenkin pitänyt ottaa puheeksi se yksi häviö! Eihän hän voinut kuunnella minua kehuttavan mistään, ei vaikka kehut olivatkin minulle lähinnä kiusallisia.

Esgeir tuli myös alas osallistumaan keskusteluun (mikä sekin oli uutta ja yllättävää Esgeiriä). Kun Hayashin oli palannut yläkertaan pöydän ja viinin ääreen, sain tilaisuuden ilmoittaa suorin sanoin molemmille veljilleni, että jos tämä naurettava sotaleikki kiristyisi liian kilpailuhenkiseksi, menisin suoraa päätä isän luo ja vaatisin sen lopetettavaksi kuninkaallisella komennolla. Tiedä sitten, uskoivatko - luultavasti eivät. Tai Esgeir ei varmaankaan uskonut, ja Sensoi luultavasti uskoi mutta sain vain lisäyllytystä moisesta.

Mokomat umpiluupäät. Mitä minä teen, jos he nyt menevät hankkimaan toisensa hengiltä?? En ikinä usko, että Esgeir kykenisi voittamaan Sensoin, vaikka tutkisi strategiaa kuinka paljon - hän on vain aivan liian varovainen hyväksi kenraaliksi - ja Sensoi taas menee taatusti tekemään sen niin, että jää kiinni jostain. Se on vain yksinkertaisesti Aivan. Liian. Julkista!

Istuessamme siinä vaivautuneina koko keskustelunaiheesta Melane käveli ohi kylpyosastoa kohti. Kun hän nyt oli sopivasti tavoitettavissa, kutsuin häntä, ja hän tuli takaisin kysyvän näköisenä.

"Corona Kawa?" Hän kumarsi (joskaan ei tarpeeksi syvään, mutta kuka siitä viitsii välittää: hän tanssii hyvin ja hoitaa Pêchen suojelemisen siedettävästi, ja hänen päässään on muutakin kuin suitsuketta).

"Kiitos", sanoin ja nyökkäsin.

Melane kumarsi - tällä kertaa vallan tarpeeksi syvään. Ilmeisesti hän oli aika yllättynyt kiitoksesta.

"Tuo on jotain, mitä haluaisin osata - tanssia tuolla tavalla", sanoin haikeasti hänen mentyään.

"No, mikäs siinä, sen kuin opettelet", Sensoi sanoi laiskasti. "Kolme päivää ja se siitä."

"Älä nyt ole hölmö!" tokaisin. "He alkavat kouluttautua tuohon seitsemänvuotiaina! Voisinhan minä tietysti opetella tanssimaan, mutta en ainakaan niin, että se näyttäisi hyvältä!"

"No, ei kai sinulle ole mikään ongelma näyttää hyvältä."

En mitenkään voinut tajuta, mitä hän oli sanonut, jollei se sitten ollut taas kiusantekoa. "Mitä?" tokaisin etsien kuumeisesti terän todellista kohdetta. "Onko tämä tunika liian korea vai?"

Siinä vaiheessa Esgeir tuntui toteavan, ettei enää pysynyt perässä eikä halunnut edes yrittää, sillä hän nousi, pudisti nauraen päätään ja häipyi muiden seuraan. Minä katsoin Sensoita silmäkulmastani, sillä yhtäkkiä päähäni pälkähti toinen tulkinta.

"Sensoi, kuvittelenko vain vai sanoitko sinä äsken kohteliaisuuden?"

Hän nojautui huolettomasti taaksepäin, mutta hänen katseensa oli ironisen terävä. "Olisiko se nyt niin kummallista?"

Ja hänen silmiensä haaste vangitsi minut taas - täysin tahallisesti, olen varma siitä. En tiennyt, mitä olisin sanonut. Katsoin vain takaisin, ja hiljaisuus venyi venymistään, kun kumpikaan ei tahtonut katkaista tuota välillämme aina vain leviävää salamaa; ei vaikka lopulta tuntui, että sen olisi aivan pakko murtua ja iskeä jompikumpi kuoliaaksi. Tai joku muu, joka vain sattui tielle.

"Don't", sain suustani matalana henkäyksenä, "Look. At. Me. Like. That..."

...Lähetin Nokorin hakemaan häntä.

En jaksa odottaa, ja toisaalta haluaisin vain, että odottaminen jatkuisi ikuisesti. Minussa on liikaa tulta ja liikaa jäätä; niiden sota uuvuttaa minut jo ennen kuin joudun kohtaamaan hänet.

Tiedän, että hän tulee tänään käyttämään kaiken taitonsa ja viehätysvoimansa saadakseen minut taas valtaansa. Ja tiedän, etten tänään jaksa välittää - en jaksa taistella vastaan - en säädellä sitä, mitä annan ja mitä en. Minuun koskee liikaa. Tarvitsen liikaa. Jos voin edes hetkeksi vajota siihen unelmaan, että hän rakastaa minua epäitsekkäästi ja kokonaan eikä vain halua hallita minua kuten kaikkea muutakin, hyvä niin. Tänään minä otan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa, olkoonkin, että hän uskoo sillä saavuttavansa - ottavansa - enemmän kuin minä.

Huomenna olen taas vahva ja järkevä. Tänään annan itseni tuntea, mitä se sitten tarkoittaakin.