En tee sitä. En tee! En suostu!

Äiti lupasi. Hän lupasi. Ja hän rikkoi lupauksensa.

Vihaan häntä. Vihaan! En suostu! En, vaikka isä kuinka pakottaisi! Lähden Luna Magnan temppeliin! Karkaan!

Näin Sensoin ilmeen. Jumalat, en voi! En voi!

Minun on tehtävä jotain. En voi mennä naimisiin kolmen päivän kuluttua. En, kun asiat ovat näin. En tuollaisen miehen kanssa, joka on kaikkea muuta kun sitä, mitä äiti lupasi - joka on uhka, todellinen uhka. Nuori, hauskannäköinen (tai ei ainakaan varsinaisesti ruma, vaikkei hän minun makuuni olekaan), kohtelias, miellyttävä, kaikin puolin kunnioitettava ylhäinen. Kaikin puolin uhka. Se ei käy. Ei käy.

...No, asia on hoidettu. (OFF-GAME: Kawa teki tahallaan oikeaan käsivarteensa ison haavan "vahingossa" miekkatanssiharjoituksessa - on siis vasenkätinen. Lääkäri varoitti haavakuumeesta, siirrettiin häitä pari viikkoa varmuuden vuoksi.)

...Huusin äidille tänään hyvin pitkään. Kaikki, mitä hän sanoi, oli että Rakurai oli niin kiltti ja rauhallinen, että hän oli kuitenkin paras vaihtoehto - että "kun" kaikki tulisi ilmi, hän olisi vähemmän vaarallinen. Minä en käsittänyt, miksi hän ajatteli noin pessimistisesti, enkä suinkaan aikonut hyväksyä moista puolivillaista selitystä. Lopulta äiti kyllästyi ja vetosi isään. Yritin sitten vakuuttaa isän täysin järkevillä argumenteilla, mutta hän ei ollut kovin vastaanottavainen. Itse asiassa ei ollenkaan. Lopulta hän jyrähti, ja minun täytyi vaieta ainakin toistaiseksi.

Minun on keksittävä jotain. On pakko. Ei tästä tule mitään.

XX.ArII

Armeijasta ja Hayashinin touhuista kiertää äärimmäisen kuvottavia juoruja. Kyllähän se aina oli epäilyttävää, kuinka vihamielisesti hän suhtautuu naisiin, mutta että hän käyttäisi koulutuslegioonaa omana poikabordellinaan? Armeijan maine on laskenut yhtä kovaa ja yhtä valtaisalla metelillä kuin maanvieremä, kun Ursa Bellina on vielä nostattanut niin suunnattoman säälin aallon Flammeumin kansaa kohtaan. Pitäisi selvittää, mitä siellä oikein on tapahtunut ja onko tilanne todella niin paha kuin puhutaan. Jos on, se on korjattava. Ja jos se on vain Ursa Bellinan valtapolitiikkaa, hän saa maksaa.

Olen hirveän huolissani Poivronista. (Mutta ei kai Hayashin sentään voisi... en tiedä - en tiedä mitä uskoa.)

Kun haava ei näytä osoittavan tulehtumisen merkkejä, minun odotetaan taas olevan seurallinen. Rasittavaa. Mutta ehkä saisin tilaisuuden saada Shiroi no Rakurain näkemään, ettei tämä avioliitto todellakaan ole kannattava.

XXVII.ArII

Sensoi oikuttelee.

En nyt jaksa yrittää lyödä päätäni seinään tarpeeksi kauan - minulla on omiakin huolia. Sitä paitsi inhoan sitä, kun hän alkaa riidellä tuolla tavalla, että menee vain jäätävän kylmäksi eikä tee eikä puhu mitään. En aio alkaa nöyristellä hänelle. Enkä nyt vain jaksa. Jollei hän näe, kuinka pakokauhun vallassa olen jo ennestään tästä kaikesta, se on hänen ongelmansa.

(Ei, Kawa, ei. Se on täsmälleen sinun ongelmasi. Juuri se ja juuri sinun.)

Minun on niin hirvittävän ikävä hänen kosketustaan. En voi näyttää sitä - en voinut kerjätä, kun hän heitti minut ulos huoneestaan - mutta nälkä häneen polttaa minua kuin päälleni olisi kaadettu pannullinen hiiliä: satunnainen kipu viiltää lävitseni, käännynpä mihin tahansa. Se saattaa yllättää koska tahansa - ja yllättää myös, uudestaan ja uudestaan. Kun astun huoneesta toiseen. Kun nousen hevosen selkään. Kun herään. Kun nukahdan. Kun avaan suuni puhuakseni. Kun hengitän.

En ymmärrä, miksi hänen täytyy ehdoin tahdoin tehdä tästä meille molemmille vielä inhottavampaa, ja tämä kipu tekee minut nurjamieliseksi. En halua olla se, joka joutuu taas taipumaan. En halua tuhlata voimiani, jotka ovat muutenkin vähissä, siihen, että yritän saada hänet puhumaan.

Sitä paitsi kyllä hän tuosta asettuu, kun mitään oikuteltavaa ei enää ole.

XXX.ArII

Olen joka tapauksessa päättänyt, että morsiamella on huomenillalla päänsärkyä. Tai väärä aika kuusta. Sillä vaikka muuten voinkin sietää tätä naurettavaa teatteria diplomatian vuoksi, minun häävuoteeseeni ei todellakaan tule kukaan muu kun se, joka sinne kuuluu.

Toisen miehen häävuoteen varastamisen luulisi vetoavan Sensoinkin jännityksentajuun. Hän joutuu sitä paitsi luultavasti kiipeämään ikkunasta. Sen parempi. Ei kaikesta sentään liian helppoa saa tehdä. Silti - sen pitäisi kyllä lepyttää hänet.

I LuMaI A.C. CCCLV

En käsitä enää yhtään mitään.

Mikään ei ole niin kuin sen piti tässä vaiheessa olla. Paitsi kai se, että olen naimisissa. Tai nimeni on. Minä en ole, ja sitä on aivan turha kenenkään väittää, äidin sen paremmin kuin Sensoinkaan.

Kaikki muu onkin sitten pelkkä sekasorron ja tuskan keitos, jota suunnaton kauha hämmentää ympärilläni hakaten minua joka kierroksella ja heitellen minua miten sattuu.

Minun ei olisi pitänyt tehdä tätä. Minun olisi pitänyt pysyä kieltäytymisessäni. Minun olisi pitänyt karata. Teeskennellä haavakuumetta. Pudota hevosen selästä ja katkaista jalkani. Pakottaa äiti lupaukseensa. Voittaa aikaa. Paeta. Mitä tahansa.

Ja ennen kaikkea pakottaa Sensoi puhumaan. Olisi kuitenkin pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt kyetä katsomaan oman koppavan nenänsä yli ja muistaa, ettei Sensoita voi kohdella niin kuin järkevää ihmistä. Olisi pitänyt antaa periksi ajoissa - jotta sitten olisi voinut voittaa.

Sillä tänään, kun lopulta yritin saada hänet puhumaan, oli jo liian myöhäistä. Vai oliko? En halua ajatella niin... en halua...

Voisin kai nytkin mennä hänen huoneeseensa - olen joka tapauksessa jo omassani - mutta mitä se auttaisi? Emme voi järjestää riitaa keskellä hääyötäni, kun minun mukamas pitäisi olla häähuoneessa toteuttamassa vaimon velvollisuuksiani. Sitä paitsi olen juuri nyt hänelle niin vihainen siitä, miten hän käyttäytyi tänään (ja tietenkin yhä hänen viimeaikaisesta käytöksestään), ettei ylpeyteni anna myöten mennä kerjäämään huomiota, ei nyt. Ja vaikka sekään ei olisi tiellä, olen niin raivoissani siitä, että hänen vuokseen hajotin Kylmän kuun, että näköni sumenee, jos vain ajattelenkin sitä.

Mutta siltikään minun ei olisi nähtävästi kuitenkaan pitänyt tehdä tätä.

Minä kuvittelin, että hän ymmärtää - kuvittelin, että olin tehnyt hänelle tarpeeksi selväksi, ettei tämä muuta mitään. Että kyse on vain ulkoisista muodoista, politiikasta. Emmehän me voineet näyttää suhdettamme julkisesti kuitenkaan.

Mutta nyt näyttää siltä, että olin väärässä. Että koko ajan olen taas huijannut itseäni - olettanut, toivonut, että asiat ovat niin kuin haluan niiden olevan. Olisi ollut niin mahdottoman vaikeaa välttää naimisiinmenoa ollenkaan, ja sitä paitsi minä halusin päästä vaikuttamaan asioihin. Halusin uskoa, että voin saada sekä Sensoin että kaiken sen muun, millä tavoin uskoin voivani olla hyödyksi maalleni.

Sillä sanoi äiti mitä tahansa, minä olen kuitenkin Domuksen tytär, aina ja ensimmäiseksi. Vaikka itse voin valita itselleni toisenlaiset tavat ja toisenlaiset ihanteet, tämä maa on minussa, veressäni ja lihassani ja luussani. Sen jumalat ovat minussa. Tiedän, että jumalatkaan eivät ole tyytyväisiä siihen, miten monet asiat Domuksessa ovat, ja tiedän paljon, mitä niiden asioiden hyväksi voisi tehdä. Minä haluan - halusin - keinoja päästä toteuttamaan kaikkea sitä tietoa.

Minun olisi pitänyt käsittää, etten voi saada sitä kaikkea. En, kun kyse on Sensoista. Jos hän ei voi saada kaikkea, mitä haluaa, ei voi kukaan muukaan.

Mutta kyllä minä vielä saan hänet näkemään järjen. Olen onnistunut siinä aina ja onnistun tälläkin kerralla.

Päivä oli kerta kaikkaan kauhea. Koska haavani oli sekoittanut aikataulun, kaikki kuvittelivat, että asiat ovat valmiimpia kuin ovatkaan. Minä en kestänyt sitä kiirettä ja touhua ja sulkeuduin kokonaan omiin oloihini. En ollut nukkunut moneen yöhön silmäystäkään, eikä se ainakaan auttanut sietokykyäni. Olisin mieluummin mennyt harjoittelemaan miekkailua tai miekkatanssia tai ratsastamaan, mutta eihän minun tietenkään annettu tehdä sitä. Koko ajan oli jotain pientä; piti tarkistaa sitä tai tätä; piti vielä sovittaa vaatteita; piti käydä läpi seremonioita. Ja seuraava asia oli edessä ihan heti, ihan hetken kuluttua, kun sejase ehtisi paikalle; en voisi mennä minnekään...

Inhosin sitä.

Mutta en niin paljon, että olisin halunnut olla nopeasti valmis. Aika laukkasi muutenkin aivan liian kovaa vauhtia, ja ohjakset olivat karanneet käsistäni. En halunnut alkaa valmistautua, ja kun aloin, olin hidas, koska sydämeni oli niin vastahakoinen. Pahat aavistukset olivat jo alkaneet tunkeutua hyväuskoisuuteni läpi, enkä voinut suhtautua tulevaan välinpitämättömästi, niin kuin olin luullut tekeväni. Odotin kai koko ajan, että Sensoi tulisi ja pelastaisi minut tästä kaikesta; että hän tulisi sanomaan sen, mitä olin alitajuisesti odottanut hänen koko ajan sanovan: ettei minun pitäisi tehdä tätä. Ei pitäisi, ei tarvitsisi.

Mutta häntä ei kuulunut. Eikä mitään vastausta kuulunut, kun olin aamulla haettanut Nezumin luokseni ja käskenyt hänen viedä Sensoille toisen Arribasta ostamastani saiparista sanoen, että sitten ne tietäisivät, missä toinen on.

Niinpä kaikessa meni kauan - hiuksissa, vaatteissa, aivan kaikessa - koska en suostunut ottamaan ylimääräisiä auttajia. En suostunut näkemään ketään muuta kuin Nokorin. Hänen tyyneytensä, sileän, viileän marmoripilarin kaltainen, oli ainoa, mikä saattoi auttaa minua pysymään likimainkaan yhtä tyynenä. Äitiä en halunnut nähdä, sillä kaikki tämähän oli hänen aikaansaannostaan. Kaiken lisäksi onnistuin - aivan vahingossa, vannon sen - repimään ensin päällimmäisen takkini helman ja sitten viime hetkellä vyöni. Sen kirjailuissa kun ei ollut otettu huomioon, että sen kantaja pitäisi miekan lisäksi selkäpuolella saita. Niinpä Nokorin oli pakko viedä ensin takki korjattavaksi, ja kun täti Suisho palasi se mukanaan katsomaan tilannetta, hän jäi saman tien korjaamaan vyötä, ja siinäkin kesti tietenkin oman aikansa. Ja siinä vaiheessa teatterimestari Ingenus Propitius juoksi jo jatkuvasti edestakaisin kysymässä uudestaan ja uudestaan, koska seremonia voisi alkaa, sillä olimme toivottoman myöhässä.

Minua ei kiinnostanut.

Kun lopulta lähdimme alas, tuntui kuin ruumiini olisi ollut jonkun vieraan, ja kaikki sen päällä olleet kerrokset hienoja kankaita erottivat minut vielä kauemmas todellisuudesta, niin kuin vesi erottaa ilmasta, kun sukeltaa. Vain etukäteen kiroamastani punaisesta hunnusta olin lähes kiitollinen, sillä tiesin, etten kykenisi pitämään kasvojani ilmeettöminä, vaikka soturin kunnia kuinka olisi sitä vaatinut. Ja vihasin ajatustakin, että kukaan noista tirkistelevistä hölmöistä, noista rappeutuneista hedonisteista, noista hyeenoista, lukisi heikkouteni kasvoiltani.

Sillä kaikki rakentamani ja valmistelemani panssarit sortuivat viimeisellä hetkellä. Viimeinen kysyjä ja hoputtaja oli nimittäin Sensoi. Olimme juuri valmiina ja tulimme ulos häähuoneesta käytävään, kun hän tuli meitä vastaan. En saa koskaan tietää, mitä hän olisi sanonut, jos emme jo olisi olleet siinä; jos olisimme olleet vielä huoneessa, vain Nokori ja minä, ja hän olisi ehkä voinut puhua...

"Oletko valmis?" hän kysyi kylmästi. "Väki odottaa sinua."

Hän ei jäänyt edes odottamaan vastausta, vaan kääntyi saman tien ja lähti takaisin, eikä minulla sanoja olisi ollutkaan. Mutta ei kai hän tosiaan aikonut antaa tämän kaiken tapahtua näin? Mitä hän oikein tahtoi? Miksi hän oli tullut?

Huusin hänen nimensä. Hän pysähtyi, vilkaisi taakseen, näki odottavan katseeni - jos hän vain olisi sanonut: "Älä tee sitä, en halua että teet sitä", niin kaikki olisi ollut selvää - mutta hän vain käänsi minulle selkänsä ja meni pois.

Vatsani läpi viilsi tyhjyys, niin kuin joku olisi kouraissut sisukseni kirveellä ulos, ja minusta tuntui, etten selviäisi portaita alas voimatta pahoin. Kauhu ja epävarmuus levisi lävitseni voitonriemuisena vihollisena ja valloitti ruumiini joka nurkan. Olin varma, että pyörtyisin gongin saattamalla matkalla saliin ja alttarin eteen. Toivoin ja rukoilin, että kävisi niin, jotta minun ei olisi tarvinnut tehdä tätä, mutta en ole koskaan pyörtynyt enkä pyörtynyt nytkään kaikesta valvomisesta huolimatta. Jalkani olivat raskaat kuin lyijy. Olin pelkkä uhrieläin, en muuta. Ja uhriahan jumalat halusivat, eikö niin?

Mutta pitikö minut todellakin uhrata vieraalle jumalalle?

Sali oli melkein pimeä, ainakin huntuni takaa. Alttarin molemmin puolin paloivat korkeat kyntteliköt; Hidarin seurueen munkki odotti sen takana. Jossain tietoisuuteni ulkopuolella olivat seinänvierukset ja salin edusta täynnä odottavia hahmoja: sekava massa, joka ei ollut todellinen eikä ainakaan inhimillinen. Minulle olemassa ei ollut ketään muuta kuin äiti, joka istui kuninkaallisessa pöydässä niin, että näin hänen kasvonsa siitä hetkestä asti, kun asetuin alttarin eteen, ja Sensoi - joka istui sisarusten pöydässä, vain muutaman jalan päässä minusta, kokonaan selin nojaten kyynärpäitään pöytään eikä kääntynyt hetkeksikään koko seremonian aikana. Se viimeistään esti minua saamasta aikaan minkäänlaista muuria kauhua vastaan.

Olin varautunut seremoniaan. Olin selvittänyt sen itseni ja jumalien välillä: en tullut lupaamaan mitään, en tuomaan mitään, koska minun olisi pitänyt laskea alttarille kunniani, eikä minulla ollut kunniaa annettavaksi. Minun kunniani oli Sensoin hallussa. Niinhän oli ollut alusta asti; niin olin jo kauan ennen tätä kaikkea hänelle vannonut. Mutta hänen selkänsä julisti torjumista, enkä löytänyt varmuuttani mistään. Saatoin vain seistä ja tuijottaa äitiä, viimeistä oljenkorttani, ja yrittää saada hänet tajuamaan; saada hänet kuulemaan hätähuudon, jota huuleni toistivat äänettömästi, tauotta, ja ojentamaan kätensä pelastaakseen minut.

Niin ei tapahtunut. Takerruin perusteluihini, puolusteluihini, mielessäni ja yritin siirtää kaiken muun ulkopuolelle; selvitä pakokauhun kanssa jotenkin. Kumarrukseni olivat epätoivoisia rukouksia jumalille, jotta he lopettaisivat tuon hirveän teatterin, jos kerran äiti ei sitä tehnyt. Jopa uhriveitsi oli minulle vain keino tuntea edes jotain muuta kuin kauhua, mutta vaikka vedin kämmeneeni syvän haavan, tuskin tunsin sitä. Ja kun tuli hetki sitoa kätemme yhteen - sitoa vereni tähän muukalaiseen - olin aivan vähällä karata salista ulos. Siihen asti oli kauhuni ollut yleistä, nimetöntä, mutta nyt se tiivistyi. Minä en voisi tulla yhdeksi tämän vihattavan vieraan kanssa. Tajusin vasta siinä, että se olisi itseni jakamista; se olisi Sensoin pettämistä tavalla, jota mikään muu tässä näytelmässä ei ollut. Eivätkö jumalat todella voineet suoda minulle armoa ja antaa minun pyörtyä?

Eivät voineet.

Ja hetki meni ohi. Minä vain annoin sen tapahtua takertuen heikkoon toivoon, että vielä oli mahdollisuuksia päästä pakoon; mahdollisuuksia korjata kaikki. Niin kuin olen aina tehnyt. Toivoen ja olettaen, että kaikki menisi minun tahtoni mukaan. Olihan vielä puolet seremonioista jäljellä, se domuslainen puoli, se joka vasta omien jumalieni edessä merkitsisi. Niin ainakin itselleni hoin.

Huomasin Rakurain käden vapisevan, kun meidän piti pitää sitä typerää hedelmällisyysmunaa. Jos se ei olisi saanut minua hetkeksi tuntemaan ohimenevää myötätuntoa häntä kohtaan, olisin pudottanut sen vihattavan munan "vahingossa". Niin sekin mahdollisuus meni ohi.

Ja edelleen itsepetoksen voimalla - kun tuo kauhea hetki oli ohi - siedin seremonian loppuun. Ehkä osan voimaa antoi myös raivo äitiä kohtaan, kun hän ei tehnyt mitään, ja sen uhmalla - typerästi kyllä - allekirjoitin avioliittotodistuksen verellä, jota kämmeneni vuosi. Sekoituksella uhmaa ja toivoa kivetin kasvoni ja selvisin lahjojenjakoseremonioista asianmukaisia latteuksia ja valheita ladellen: jos Sensoi halusi leikkiä välinpitämätöntä, niin osaisin minäkin! Tiesin, ettei Rakurai kuitenkaan voisi käsittää niitä viestejä, joita lahjojen mukana tuli - tai sitä, että korostin tarkoituksellisesti liittomme poliittisuutta antamalla ensin lahjat Shiroi no Fubukille (pelilaudan) ja keisarille (arribalaista lasia). Hänen sisarensa sentään täytyi tajuta, kuinka tyhjiä olivat ne korusanat, joita pudottelin antaessani hänelle sen kultaisen kaulakorun (sillä meillä ei tosiaankaan ollut mitään yhteistä edistettäväksi).

Päätin siis lopulta antaa Rakuraille keraamisen pikarin sisarusteni puolesta, arribalaisen veitsen ja hopeisen rannesuojan tai rannerenkaan, jonka kivien joukossa oli paloja sen vedonlyönnissä tappamani johtaja-antiloopin sarvesta. En jättänyt epäselväksi viimeksimainitun viestiä. Sanoin suoraan, että se on muistutuksena siitä, että tuomme menneisyytemme mukanamme, vaikka kuinka toisin teeskentelemme.

Hän vastasi sopivan kohteliain sanankääntein jatkaen osoittamaani suuntaa: kehuen viimeistä lahjaa siitä, että se kertoi jotain minusta itsestäni. Jos hän ymmärsi tarjoamani piikin siitä, että hän ei ollut arvoiseni soturi, hän ei ainakaan näyttänyt sitä mitenkään.

Äiti antoi minulle rasiallisen koruja, jotka hän oli itse saanut aikanaan "pahan päivän varalle" toivoen, etten tarvitsisi niitä sen enempää kuin hänkään. Käyttöönhän ne eivät tule, sen hän tietää. Isä ehti jo saada minut toivomaan, että tosiaan antaisi meille Flammeumin, kuten hän oli veistellyt, mutta hän tyytyi antamaan meille kartanon Virtumin korvessa. En voinut olla huomauttamatta, että ilkeämielinen (jollainen sulhaseni ei tietenkään ollut) voisi kuvitella, että isä haluaa päästä meistä eroon. Ja että Flammeum olisi ollut paljon mielenkiintoisempi lahja (mutta sen mutisin aika hiljaa).

Ironista kyllä, lukuisat lahjat korostivat sitä, kuinka antajat halusivat antaa meille aikaa olla yhdessä. Ikään kuin meidät voisi nyt työntää jonnekin sivuun kaikesta tärkeästä; kuin aivomme olisivat mennyttä avioliiton myötä. Mitä ihmiset oikein kuvittelivat? Täytyihän heidän tajuta, kuinka absurdia se oli!

Kummallisin kaikista puheista oli Nezumin, enkä vieläkään käsitä, miksi Sensoi käski hänen tehdä mitään niin huomiotaherättävää. Muut sisarukset eivät olleet edes saaneet tilaisuutta onnitella, joten palvelijan ei olisi odottanut ottavan vuoroa, vaikka kuinka käskystä. Lisäksi hän puhui niin sivu suunsa, että tekisi mieli naulata jompikumpi - kumpi sanoista sitten olikin vastuussa - korvista ulkomuuriin.

"Isäntäni ei puhu ('suostu puhumaan') tänään", hän aloitti, "joten minä puhun hänen puolestaan."

Silloin olin jo raivosta halkeamaisillani, mutta teatterinaamio piti. Hän jatkoi, ettei voisi antaa mitään materiaalista, vaan vain aineetonta, ja lausui jonkin muinaishidarilaisen rakkausrunon, josta minäkään en ymmärtänyt sanaakaan. Ihmettelen, mistä hän on sen löytänyt; vai kulkevatko tuollaiset muinaiset rituaalitekstit suvussa tai jotain.

Kun hän lopetti, Rakurai kiitti häntä kohteliaasti, mutta minä sanoin painokkaasti: "Nezumi - kiitos sinulle."

Siitä sai, mokoma teatraalinen idiootti! Vai ettei suostuisi puhumaan!

Ja sitten, lopuksi, Rakurai tönäisi kerran edes tajuamatta sitä, ja hiljalleen keräämäni muurinpalaset sortuivat taas. Sietokykyni oli jo muutenkin täyttymässä. Antaessaan lahjansa minulle (sujuvalla domuksella) hän lopetti puheensa puhuttelulla: "...Maailmani, Corona Kawa." Tietenkin se oli vain kohtelias sanonta, mutta jostain syystä se sai minut taas kauhun partaalle ja kauas toiselle puolelle. Se avasi tutusta maailmastani oven uuteen huoneeseen, josta paistoi viiltävän kirkas talviaurinko valaisten sinne sijoitettuja rumia tosiseikkoja. Se vaati asioita, joita en voinut antaa; joita en ollut valmis antamaan. Se asetti niskaani velvollisuuksia, joita en halunnut kantaa.

Onneksi - kaikkien onneksi, taatusti - Ingenus Propitius muistutti domuslaisesta seremoniasta, ja se antoi minulle syyn päästä pois, vaihtamaan vaatteita. Pyysin nopeasti anteeksi ja pakenin pysyen hädin tuskin kävelyvauhdissa siihen asti, että pääsin ulos salista. Portaissa jo juoksin, yläsalissa lensin. Syöksyin häähuoneen oven läpi, putosin lattialle polvilleni ja löysin itseni puremasta tuolin käsinojaa ja huutamasta ääneen. Nokorin ehtiessä huoneeseen olin kipu ajanut minut jo kiemurtelemaan lattialle, enkä osannut edelleenkään lakata huutamasta.

Nokori kumartui ylitseni ja yritti jotenkin saada minut asettumaan ja alkamaan vaihtaa vaatteita, mutta en voinut. En voinut. Miten minä voisin olla kenenkään maailma, kun olin vain puolikas? Kun en kuulunut itselleni, vaan kokonaan Sensoille? Kuka oli se julmuri, joka oli heittänyt taakakseni tuollaisen kiltin, kohteliaan, miellyttävän ja kaikin puolin kunniallisen miehen - taas yhden, jota minun nyt piti suojella ja kantaa ja sietää ja pitää sokeana totuuksilta; kaikilta tämän hovin totuuksilta?

Vastaushan oli yksinkertainen: Asashi tietenkin. Nainen, joka istui kylmänä kuin kivi, kun hänen tytärtään uhrattiin. Kivinen äiti, kiviset lapset: oliko ihme, että meistä oli tullut sellaisia kuin oli? Mutta tähän asti en ollut sentään tiennyt, että mokoma kivipatsas vielä nautti kidutuksen katsomisesta.

Sanat valuivat suustani katkerina ja kuumina kuin palavat hiilet, eikä Nokori parka voinut tehdä mitään muuta kuin kuunnella - no, itse asiassa purkaessani vihaani Asashia kohtaan hän kyllä iski nyrkinsä lattiaan, jotta minun oli pakko huomata hänet, ja ilmaisi protestinsa. Ymmärrän sen: hän ei koskaan antaisi minkään katkeruuden pilata kiitollisuutta ja uskollisuutta. (Äsken otin hänen reaktionsa puheeksi, ja hän kirjoitti vastaukseksi haikun, joka selvitti hänen itse asiassa tarkoittaneen, että niinhän oli pakkokin tehdä: kivettää itsensä. Mutta minä en voi. En voi. En ole kiveä kuin pinnalta, eikä se voi pitää tulta sisällään.)

"Ei suostu puhumaan" - kuinka hän kehtasi?!! Eikä Sensoilla ollut edes sitä saita mukanaan. Nokorikaan ei ollut nähnyt sitä. Eikä Sensoi katsonut kertaakaan. Ei kertaakaan. Lähetti vain palvelijansa asialle...

Vähitellen olin huutanut senhetkisen pahimman tuskani ulos ja kipusin jaloilleni. Ilmoitin Nokorille, että hänen pitäisi hakea Asashi ylös; ennen en alas lähtisi. Hän hyväksyi tahtoni, taas kerran, vaikka varmaan pitikin tunteenpurkauksiani halveksittavina. Hän on täydellisempi ihminen, hienompi nainen, kuin minä tulen koskaan olemaan, eikä sitä muuta mikään noiden typerien hovirouvien kapeista pikku katseista.

Sanoinkin sen hänelle. Hän vain kumarsi, mutta minä kumarsin takaisin, syvempään. Hän on paljon enemmän kuin minä olen ansainnut.

Kun äiti tuli ylös, vajosin hänen jalkoihinsa ja kerjäsin, ettei minun tarvitsisi viedä sitä kaikkea loppuun. Olin varma, että hän säälisi minua eikä pakottaisi minua lopulliseen uhriin - mutta hän iskikin sen iskun aivan itse. Hän vain sanoi kylmästi, ettei mitään ollut enää tehtävissä: minähän olin jo naimisissa. Minähän oli jo tehnyt sen sillä ainoalla tavalla, millä oli merkitystä. Hän olisi yhtä hyvin voinut kaataa ylitseni talvista merivettä: se hyyti ruumiini ja sydämeni ja salpasi henkeni. Minä olin koko ajan pitänyt lopullisena sitoumuksena vasta seremoniaa Domuksen jumalien edessä; omien jumalieni, kuitenkin.

Minun olisi pitänyt ymmärtää, etten siinäkään voi saada kaikkea. En voi saada kahta maailmaa, en ottaa niistä vain sitä, mitä tahdon.

Äiti vakuutti, että minun oli vain kestettävä: että teatteriahan tämä kaikki oli. Että kyllä minä jaksaisin, kyllä minun vahvuuteni olisi tarpeeksi. Entä Sensoi, minä kysyin. Ja hän sanoi, että kyllä Sensoikin selviäisi; ettei tämän mitään tarvinnut muuttaa. Että kyllä Sensoi välitti vielä - hän oli tullut kysymään äidiltä, miten minä voin. Kaikkihan oli siis hyvin, eikö ollutkin?

Ja minä tajusin, ettei hän taaskaan ymmärtänyt yhtään mitään. On aivan turha kuvitella, että kahdessa vuodessa korjattaisiin niitä edeltäneiden vuosien välimatka. Ei hän käsitä: hän näkee vielä kapeamman maailman, oman tahtonsa mukaisen maailman, ja uskoo vielä varmemmin, että kaikki menee siinä sen mukaan kuin hän haluaa. Hänkö muka käsittäisi jotain siitä, mitä Sensoin päässä liikkuu, kun ei käsitä minustakaan, ja minä sentään olen avannut hänelle edes joitain ovia itseeni?

Niin minä vain huokasin ja kampesin itseni ylös hänen jaloistaan tokaisten: "Ja mitähän sinäkin siitä ymmärrät? Mutta olkoon, viedään sitten tämä typerä teatteri loppuun."

Ja Asashi oli tyytyväinen. Hän ei huomannut mitään omituista edes siinä, että laitoin kultaisen pannan kaulaani - ikään kuin hän olisi koskaan nähnyt minun pitävän ainoatakaan korua. Nokori auttoi vaatteet päälleni; sain laitoin edelleen vyöhöni selkäpuolelle (Kylmä kuu oli itsestäänselvyys). Äiti katsoi sitä kummallisesti ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta ei sitten sanonut. Kai hän näki ilmeestäni, että kaikki ovet olivat suljetut, ja hän oli avaimensa käyttänyt.

Minä olin vain täynnä nurjamielisyyttä, täynnä tukahdutettua raivoa siitä, että minut oli ajettu nurkkaan huijaamalla: että tähän asti olin uskonut pakoteitä olevan vielä, ja nyt yhtäkkiä sanottiin, ettei niitä enää ollutkaan, vaan oli jo mennyt viimeisestäkin vankilan ovesta läpi huomaamatta sitä itse. Se ei ollut reilua. En aikonut sietää sellaista.

En vielä tiennyt, mitä sille tekisin, mutta en aikonut antaa moisen vääryyden mennä ohi. En enää.

Saimme kuitenkin elämämme säikähdyksen, kun avasimme oven lähteäksemme alas, ja oven takana istui odottamassa Rakurai! Kun ihmettelimme, oliko hänellä jotain asiaa, hän sanoi luulleensa, että me halusimme tavata hänet. En tullut siinä paniikissa kysyneeksi, mistä hän oikein oli moisen tiedon saanut, kun ainoa päähäni mahtuva kysymys oli, kuinka kauan hän oli siinä odottanut ja mitä hän oli kuullut. Sitä ei tietenkään voinut kysyä, joten äiti vain touhusi meidät kaikki liikkeelle ja alas.

(Tulikohan Rakurai tahallaan kuuntelemaan? Ei... ei hän voisi olla niin häikäilemätön. Eihän?)

Olin unohtaa hunnun, vaikka se alun perin kuuluikin juuri domuslaiseen seremoniaan. Kun Nokori oli hakenut sen, oli taas pakko jatkaa. Äiti yritti hyvitellä ja rohkaista, mutta minä olin jättänyt hänet jo ulkopuolelle. Hänellä oli mahdollisuus, ja hän pilasi sen.

Äiti vei minut isälle, jota tuskin näin; isä vei minut alttarille ja lausui nuo vihattavat sanat - ikään kuin minusta olisi nyt tullut pelkkä astia, jossa keitetään kokoon lapsi toisensa perään ja nostetaan laudalle Rakurain eteen kuin saviruukku saviruukun viereen. Sol Magnuksen pappi puhui (ihmettelin mielessäni, miksi pappina oli joku muu kuin Ingenus Flavus Magnus - ei niin että se minua kauheasti olisi kiinnostanut). Rakurai vastasi kohteliaasti.

Minua ei huvittanut. Kun minulta kerran kysyttiin, en tosiaankaan aikonut valehdella jumalien edessä. Ristin käsivarteni rinnalleni.

"En tahdo", sanoin, "mutta opettelen tahtomaan."

Ja Sensoi, joka siihen asti oli istunut edelleen selin, ponnahti pystyyn ja marssi ulos.

Se oli ensimmäinen kerta koko aikana - ensimmäinen kerta viikkoihin - kun olin onnistunut saamaan hänestä irti mitään reaktiota, ja se sai toivon heräämään taas. Ehkä minä vielä saisin hänet järkiinsä. Olin yhtäkkiä täysin tyyni ja varma; minulle oli aivan samantekevää, mitä minusta ajateltiin. Olin taas oma itseni.

Sacerdus Veros (se pappi) katsoi minua epäilevästi. Kai hän oli järkyttynyt sydänjuuriaan myöten. Salissa oli uskomattoman hiljaista, joten järkytys taisi olla yleisempääkin.

"Mutta oletko kuitenkin valmis tämän lupauksen antamaan?" hän varmisti, aivan kuin olisin muka jättänyt jotain epäselväksi.

"Minun mielestäni kukaan ei ansaitse sellaista vaimoa kuin minä", vastasin, "varsinkaan niin kunniallinen ja kaikin puolin arvostettava mies kuin tämä aiottu puolisoni. Mutta koska kerran vanhemmat ja viisaammat ovat katsoneet parhaaksi, että näin tapahtuu, niin kai meidän on siihen sopeuduttava."

"Ja olet siis valmis astumaan aviosäätyyn näin ajatellen?"

Kuinka joku saattoi olla niin kovapäinen! Tuhahdin.

"Johan minä sen sanoin."

Hän katsoi minua edelleen epäilevästi, mutta päätti kai, että enempi vatvominen olisi vain pahentanut asiaa, ja jatkoi seremoniaa. Sääli. Olisin mielelläni nähnyt edes kerran rehellisyyttä papiston edustajalta.

Ei niin, että siinä paljon jatkettavaa olisi ollut. Hän julisti meidät naimisiin, ja sitten hän sanoi kuin sanoikin - en ollut varma uskaltaisiko hän sitä sanojeni jälkeen: "Voitte suudella morsianta."

Rakurai katsoi minua epäröivästi. Minulle koko juttu oli täysin merkityksetön, mutta en viitsinyt erikseen osoittaa hänelle epäkohteliaisuutta, joten kohautin hartioitani ja annoin ilmeeni sanoa, etten tappaisi häntä, vaikka hän noudattaisi muotoja. Nähtävästi hän ymmärsi, sillä hän suuteli minua tyynen korrektisti poskelle, ja minä yritin jopa olla esittämättä marmoripatsasta, kun hän teki sen. Ei niin, että hän olisi tiennyt, miten paljon se minulta vaati, ja parempi niin.

Sacerdus Veros suoritti uhrauksen, koska papisto oli harvinaista logiikkaa osoittaen todennut, ettei Rakurai voisi "osata" tehdä sitä. Tällä vältettiin kaikenlaiset kiperät teologis-poliittiset ongelmat siitä, olisiko Rakurai yleensäkään halunnut uhrata meidän jumalillemme, ja olisiko se ollut sopivaa, vaikka olisi halunnutkin.

Lopuksi koko sali heitti päällemme saavikaupalla raakoja riisinjyviä, ja heittelyn vielä jatkuessa isä nosti maljan. Hänellä oli niin kiire, ettei meille edes ehditty tuoda pikareita: kaipa hän oli helpottunut, kun koko irvokas operaatio oli saatu läpi. Helpottuneisuus taisi olla yleisempääkin, kun asetuttiin syömään, sillä ruoka tuotiin paikalle poikkeuksellisen nopeasti - minun viivyttelyni oli näköjään saanut useammankin kuin yhden vatsan kurnimaan. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin vaihtamaan takaisin hidarilaisiin vaatteisiini (lukuun ottamatta sitä kuristuskaulusta ja huntua, joka oli riesa siitä huolimatta, että oli pelastanut minut). Toivoin, että Sensoi olisi huomannut, mihin menin, ja tullut luokseni, mutta eipä tietenkään. Palasin alas ja varauduin pitämään seuraa sulhasparalleni; sen verran hän sentään oli ansainnut. Tai ei ainakaan ollut ansainnut sitä, etten niin tekisi.

Niinpä heti pöytään päästyäni esitin hänelle anteeksipyyntöni ja selitin, että toivoin hänen ymmärtävän, ettei käytökseni ollut millään tavalla tarkoitettu häntä vastaan, vaan että en vain tosiaankaan pitänyt itseäni ihanteellisena vaimoaineksena. Hän ainakin väitti ymmärtävänsä ja sanoi uskovansa, ettei meillä kummallakaan ollut harhakäsityksiä tämän avioliiton syistä ja tarkoituksesta (no ei todellakaan). Hän sanoi myös, että olihan rehellisyys yksi oleellisista hyveistä.

Jatkoin pyytämällä anteeksi Sensoin käytöstä (pakkohan se oli jotenkin selittää) Niinpä tein sen minä voin: syytin suoraan äitiä siitä, että hän oli kasvattanut meidät huonosti, ja niin meillä oli ollut liian vapaata, emmekä oikein osanneet luopua tuosta vapaudesta. Ja ettei Sensoi pitänyt siitä, että sisaren naimisiinmeno muistutti, että vapaa lapsuus oli takana. Kai minä purin kiukkuani Asashia kohtaan enemmänkin kuin oli tarpeen, mutta se oli hyvä selitys - etenkin kun nyt olin ottanut tämän mukamas turhan suorapuheisen roolin.

En sitten tiedä, mitä Rakurai oikeasti moisesta ajatteli. Kyllä hän huomautti, että kaikella oli oikea aikansa, rehellisyydelläkin, mutta muuten hän oli rikkumattoman kohtelias. Kysyinkin häneltä piloillani, oliko hän luonnostaan noin hyveellinen, vai oliko se harjoituksen tulosta. Molempia, hän sanoi. Yritin sitten parhaani mukaan minäkin osoittaa hyveitä ja esiintyä miellyttävästi, mutta kärsivällisyyteni sellaiseen ei koskaan ole ollut kovin suuri.

Meidät oli ensin laitettu istumaan vierekkäin selin kuninkaalliseen pöytään, mutta se oli aivan mahdotonta, ja niinpä pöytä käännettiinkin väliimme, jotta saatoimme edes jotenkin olla tekemisissä kuninkaallisen pöydän kanssa. Huomasin, ettei kukaan ollut tajunnut tuoda Nokorille tyynyä viereeni, vaan hän istui (tyypilliseen tapaan aivan liian kiltisti) lattialla takanani. Pidin huolen siitä, että asia korjattiin hetimiten.

Ruokaa oli paljon, sekä meikäläistä että hidarilaista, ja ilmeisesti se oli hyvääkin. Minä en tiedä, kun en juuri kyennyt syömään (niin pitkälle eivät näyttelijäntaitoni riitä).

Murus Gravis, joka on nykyään senaatin puhemies, istui kuninkaallisessa pöydässä minun puolellani, ja korviini osui, kuinka hän ylisti sitä, miten tämä avioliitto parantaa maiden välisiä suhteita. En voinut olla kysymättä, näkikö hän niissä jotain vikaa, ja kun hän sanoi, ettei, mutta totta kai vahvistaminen oli hyvä asia, huomautin, että joka sukupolvessahan niitä suhteita vahvistettiin korkeimmalla mahdollisella tasolla. Eipä hän siihen paljon mitään voinut sanoa.

En kestä ihmisten typeryyttä. Varsinkaan puhemiehen asemassa ei tosiaan olisi varaa antaa aivojensa laiskotella, jos suu käy.

Melane tanssi; Flane oli kuulemma huonovointinen. Oli kaikenlaista muutakin ohjelmaa, mutta lopulta seremoniamestari tuli sanomaan, että rouva Suisho oli kysynyt, olisiko minusta nyt sopiva hetki laulaa. Tarkistin asian - Sensoi oli paikallaan. Sanoin kyllä ja aloin hermoilla, sillä Suishon piti vielä valmistautua, säestäjän piti valmistautua (minulla ei ollut aavistustakaan, kuka se säestäjä oli - joku muusikko, temppelistäkö?), hetken piti olla oikea... ja koko ajan Sensoi saattaisi lähteä pois salista.

Lopulta Ingenus Propitius kuulutti Suishon esiintymään, mutta sanoi, että tämä kertoisi laulusta itse enemmän. Aih - arvasin kuinka paljon täti Suisho siitä piti. Oli ollut jo tarpeeksi veitsenterällä saada hänet suostumaan koko juttuun. Eihän Propitiukselle nyt olisi luullut olevan liian vaikeaa muistaa sen verran kuin tämä sitten hyvin jäätävästi selosti: että sävelmä oli vanha ja teksti minun kääntämäni.

Kun laulu alkoi, kuiskasin Nokorille, että hän hankkisi minulle Nezumin heti paikalla. Nezumi - se naurisaivo - kipitti kuuliaisesti paikalle ja asettui kovin kunnioittavasti - suoraan eteemme, kaiken kansan näkyville! Rypistin kulmiani ja viittasin hänet kiukkuisesti sivulleni. Ja koko ajan aika kului ja laulu meni hukkaan!

Kun Nezumi oli selvittänyt itsensä taakseni, kuiskasin hänelle jotensakin tarkkaan näin:

"Sano Hänen ylhäisyydelleen herra paksupäälle, että tämä on ainoa vala, minkä minä tänään vannon."

Hän meni toimittamaan viestiä, ja minä käännyin kuuntelemaan laulua (vaikka olisin tosiaankin halunnut tietää, mitkä sanat hän valitsi). Suisho lauloi kauniisti, vaikkakin melko värittömästi, niin kuin ehkä saattoi odottaakin - ja sitten tapahtui jotain omituista. Hän ei laulanutkaan jälkimmäisiä säkeistöjä, jäi vain kuuntelemaan säestäjän soittoa. Kaksi kertosäettä jäi puuttumaan, ja se jäi siihen. Tapa, jolla Suisho mulkaisi säestäjäänsä tämän lopetettua, kertoi varsin selvästi, missä vika oli.

Olin suunnattoman pettynyt, mutta enhän voinut näyttää sitä mitenkään. Se olisi nostanut asian tärkeyden suhteettomaksi. Sisimmässäni kuitenkin kiehuin raivosta ja pettymyksestä. Olin käyttänyt sanoitukseen tuntikausia saadakseni sen sopimaan sävelen rytmiin - se oli ainoa todellinen asia koko tässä illassa, kun olin jo todennut, etten haluaisi enkä ehtisi tanssia - ja nyt sekin epäonnistui! Jumalat näyttivät kerta kaikkiaan päättäneen ottaa illan pääasialliseksi viihdykkeekseen minun kiusaamiseni! Istuin paikallani pahantuulisena ja levottomana enkä halunnut keskittyä yhtään mihinkään.

Väsymys alkoi kai sitä paitsi saada minusta lopulta otetta, koska loppuilta on mennyt päässäni sekavaksi puuroksi. En edes muista, minkä keskustelun tuloksena päädyimme Rakurain kanssa jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että ehkä voisimme tosiaankin työskennellä yhdessä, yhteistyössä, ilman mitään romanttisia harhakuvitelmia. (Toivoakseni hän uskoi minua - uskoi minun olevan täsmälleen sitä, miltä näytin: villinä kasvaneen, liian suorapuheisen ja suoraviivaisen, ehkä kokonaan miehille kylmän tytönhupakon, josta ei olisi salaamaan yhtään mitään edes silloin, kun sopivaisuus niin vaatisi.)

Muistan, että pääsin loputtomasta velvollisuudestani juttelemaan edes vähän muidenkin kanssa, kun Rakurai kerrankin poistui pöydästä jonnekin. Menin kiittämään Suishoa, joka pahoitteli säestäjän virhettä sellaisin ilmein, etten panisi paljon painoa soittoniekan tulevaisuudelle. Minä en tietenkään voinut muuta kuin sanoa, ettei sillä väliä.

Satuin katsomaan isää ja huomasin, ettei hän ollut juuri keskellä keskustelua kenenkään kanssa, joten ajattelin tunnustella, kuinka vihainen hän todella oli. No, olihan hän - en muista, koska hän on viimeksi puhutellut minua teititellen - mutta ei hän selvästikään ollut aivan niin poissa tolaltaan raivosta kuin pelkäsin. Kyllä hän yritti esittää kylmää ja piti minulle melkoisen saarnan siitä, miten olin ollut vähällä aiheuttaa kansainvälisen selkkauksen. Ei se silti kuulostanut ollenkaan niin pahalta kuin olisi voinut, ja vähitellen hän kai itsekin huomasi, ettei kyennyt pysymään niin tiukkana kuin yritti esittää.

Siinä vaiheessa olin diplomaattinen ja vetäydyin kuninkaallisen kärsivällisyyden vaikutuspiiristä. Menin puhumaan Esgeirin kanssa. En ole ehtinyt - tai jaksanut - tehdä sitäkään ollenkaan tarpeeksi kotiin palattuani. Kysyin, haluaisiko hän ehkä jutella kanssani myöhemmin, mutta hän sanoi, että kyllä hänellä siinäkin oli aikaa; että voisimmehan jutella nyt.

"Olen vieläkin pahoillani siitä, etten saanut tuotua sinulle mitään parempia tekstejä Arribasta", sanoin. "Mutta kun siellä ei vain ollut niitä... se oli aivan raivostuttavaa."

Olemme jo puhuneet asiasta, joten Esgeir vain hymähti ymmärtäväisesti. Sitten - no, jotenkin vain kysymys - se kysymys - tuli väkisin ulos suustani, vaikka minun ei pitänyt ajatella sitä asiaa tänään.

"Oletko ajatellut, mitä teet sitten, kun sinusta tulee kuningas?"

Hän ei tuntunut pitävän kysymyksestäni, koska halusi väistää sitä. "No jaa, sitähän varten tässä koko ajan koulutusta saadaan."

"Niin, mutta oletko ajatellut, mitä itse haluat tehdä? Millainen kuningas haluat olla?"

"No, sittenhän sen näkee. En minä sitä sillä tavalla ole ajatellut."

Olin aika pettynyt vastaukseen. Onko hän todella niin epävarma, ettei uskalla ajatella asioita eteenpäin? Siihen en voi uskoa - en, kun on kyse Esgeiristä, joka ei juuri muuta teekään kuin ajattelee - joten minun täytyy päätellä, ettei hän luota minuun tarpeeksi kertoakseen unelmistaan. Jos niin on, olen aika hämmästynyt. Toisaalta - mitä oikeutta minulla on sitä odottaakaan, kun kerran...

Ei nyt. Ei tänään.

En voinut olla kiusoittelematta häntä siitä, miten yllättävän seurallinen hänestä oli tullut viime aikoina ja miten hyvin hän näytti viihtyneen Akazomen (Rakurain sisaren) kanssa. Hän oli olevinaan kuin siinä ei olisi ollut mitään kummallista, enkä saanut hänestä irti, oliko mukana jotain tunnettakin. Minun pitää päästä siitä selville. Tyttö on aivan varmasti petaamassa itselleen paikkaa Esgeirin kuningattarena, eikä se käy - se olisi aivan liikaa valtaa samalle perheelle.

Kuten sanoin, aloin olla aika väsynyt, joten en ole enää varma, mitä kaikkea ympärilläni tapahtui. Muistan, että Ingenus Propitius tuli aika pian tämän jälkeen kysymään minulta, aioinko esiintyä (oli kai kuullut, että harjoittelin, vaikka se tässä kaikessa kaaoksessa sitten jäikin) ja vihjaili, että meidän pitäisi kohta siirtyä häähuoneeseen, jotta muut pääsisivät juhlimaan rauhassa. Sanoin, etten todellakaan aikonut esiintyä ja menin neuvottelemaan Rakurain kanssa siitä, halusiko hän tanssia ja koska hän halusi vetäytyä.

"Mitä tänä iltana sitten vielä on odotettavissa?" hän kysyi. "Siis virallisia juhlallisuuksia?"

"No, parvi sukulaisnaisia vie minut häähuoneeseen antaen typeriä neuvoja, ja sitten koko loppu vieraslauma tuo sinut sen ovelle heitellen huonoja piloja siitä, miten joudut kukistamaan Domuksen naarastiikerin", sanoin kohauttaen hartioitani (ja liioitellen kitkeryyttäni). "Ja sitten Nokori päästää sinut sisään."

"Ymmärrän."

Huomasin tilaisuuteni tulleen ja otin kautta rantain puheeksi, ettei hänen tosiaankaan kannattanut odottaa tänään mitään, etenkään kun en ollut erityisen hyvässä kunnossa (en kyllä ollutkaan, vaikka niin olisin sanonut joka tapauksessa). Onneksi hän ymmärsi vihjeeni. Vielä paremmaksi onneksi hän oli edelleenkin kohtelias ja taipuisa ja teki selväksi, että kun kerran väsyneitä ja vieraita oltiin, hänelle sopisi vallan mainiosti, että vain nukkuisimme.

Mutta minun täytyi vielä selvittää, kuinka paljon pitemmälle minun täytyisi hänen taipuisuuttaan venyttää: aikoiko Sensoi edelleen murjottaa vai saisinko hänet pehmenemään suunnitelmallani siitä, kuka häähuoneessa morsiamen kanssa yönsä viettäisi (jolloin Rakurai ei sen sisusta pääsisi näkemään). Oli siis korkea aika puhua. Tiesin, ettei tämä ollut paras mahdollinen tilaisuus ruveta repimään Sensoin kilpeä syrjään, mutta ajatuskin siitä, että joutuisin tekemään yhtään mitään jonkun toisen kanssa, pakotti minut yrittämään. En kykenisi siihen - en kerta kaikkiaan kykenisi - ainakaan ennen kuin sillä ei olisi enää mitään merkitystä.

(Sikäli kun ...tietyt asiat... voivat yhä onnistua. Sikäli kun Terrana on leppynyt minulle.)

(Sikäli kun hän voi leppyä. Mutta kyllä hänen on täytynyt. Olen tehnyt niin paljon sen eteen. Eikä meillä olisi ollut viime vuotta, jos jumalat olisivat minulle vihaisia. Ei olisi. Vai... ovatko he vain antaneet minun maistaa onnea, jotta tietäisin, mitä menetän...? Olenko todellakin uhri, joka ei enää kelpaa edes heille, vaan viskataan vieraalle jumalalle?)

Sillä Sensoi... ei, en vieläkään käsitä.

Löysin hänet istumasta yksin yläkerran sohvalla synkkä ja tympääntynyt ilme kasvoillaan. Hän näytti siltä, että olisi halunnut olla missä tahansa muualla kuin siinä, missä oli.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.

"Ei mikään."

"Älä puhu roskaa. Muistathan, sinun ei pitänyt valehdella minulle? Mikä sinua vaivaa?"

"Ei minua mikään vaivaa - eikä sillä ole väliä."

"Onpas. Ja näenhän minä, että vaivaa."

"Minulla on päänsärkyä, ei sen kummempaa. Anna olla."

"Enkä anna. Tiedät, etten anna. Et tee tätä minulle!"

"Älä nyt viitsi järjestää mitään kohtausta."

"Järjestän jos haluan!"

Hän rypisti otsaansa ja tosiaankin näytti siltä, että hänen päätään särki. "No mitä sinä haluat?"

"Haluan, että lakkaat sulkemasta minua ulkopuolelle", sihisin tuskastuneena.

"En minä sulje sinua ulkopuolelle."

Hänen tapansa toistaa sanani alkoi käydä hermoilleni. Viskasin miekan pois vyöstäni läheiselle sohvalle, etten vain tekisi sillä mitään typerää.

"Kylläpäs suljet! Näen, että jotain on vialla, etkä suostu puhumaan siitä!"

"Kuule", hän sanoi pompaten ylös ja kääntyen poispäin, "anna nyt vain olla tänään. En jaksa tätä nyt, etkä sinä voi olla pois tuolta alhaalta."

"Olen pois juuri niin paljon kuin haluan", sanoin kiertäen hänen eteensä. "Sillä ei ole mitään merkitystä. Vain sillä on, ettei sieluni toinen puolisko sulkee minut ulos. Ilman sinua olen pelkkä puolikas, enkä voi elää niin. Ei siitä ole kenellekään mitään annettavaa!"

Hän huokasi. "Et sinä ole mikään puolikas", hän sanoi kuin olisi selittänyt lapselle maailmanjärjestystä. "Sinä olet ihan yhtä kokonainen kuin jokainen ihminen on."

"Ei. Me emme ole. Ja sinä tiedät sen ihan yhtä hyvin kuin minäkin."

Mutta mitä hän sitten sanoi? En muista. En kykene muistamaan. Olen aivan liian väsynyt ja sekaisin. Muistan asioita, mutta en muista, miten ne liittyvät toisiinsa.

Muistan, että hän sanoi, että olisihan meillä aikaa puhua, kunhan juhla olisi ohi.

"Eikä olisi!" minä kiistin. "Minulla ei ainakaan ole. Nämä asiat on puhuttava nyt, ennen kuin minun pitää mennä tuonne -" nyökkäsin päätäni häähuoneen suuntaan "- ja luulisi nyt sinuakin kiinnostavan mahdollisuus viedä hääyö sulhaselta."

Taas hän kuulosti siltä kuin olisi puhunut hidasjärkiselle lapselle. "Ei. Ei se kiinnostaisi minua vähääkään."

Tiesin, että hän valehteli, mutta olin vihainen ja väsynyt ja päädyin inttämään. Sanoja en taaskaan muista - muistan vasta sen, kun kauhu iski minuun taas. Paitsi että typerästi julistin hänelle, etten tosiaankaan päästäisi Rakuraita lähellekään itseäni ennen kuin olisin raskaana hänelle, ja hän jatkoi tuohon samaan raivostuttavaan sävyyn sanojani toistaen, etten minä muka pääsisi tulemaan raskaaksi hänelle.

"Tarkoitatko, että se on nyt sitten tässä?" kysyin. "Että meidän juttumme on loppu?"

"Ei. En tarkoita mitään sellaista. Mutta puhutaan tästä huomenna, jooko? Mene nyt vain alas ja anna minun olla."

Hän käänsi minulle taas selkänsä ja lähti kävelemään kohti parvekkeen kaidetta. Olin kuin häntä ei olisi tavoittanut yhtään mikään. Hän oli jääkuoren takana, ja minun oli pakko ravistella se rikki. Tartuin häntä olkapäästä ja kun hän kääntyi, löin häntä kasvoihin. Kovaa.

"Sinä et nyt vain kerta kaikkiaan tee tätä minulle", ilmoitin. "Et jatka tällaista pelleilyä ja käyttäydy kuin minä olisin joku ventovieras!"

Mutta sekään ei auttanut. Hän oli edelleen kylmä ja etäinen, ja minä olin liian vihainen ja ylpeä yrittääkseni pehmittää häntä - saatoin vain yrittää väkisin päästä hänestä perille. En edes muista, mitä kaikkea sanoimme, eikä se kai ole oleellistakaan. Sensoi ei antanut periksi, enkä minäkään, ja toistimme samoja asioita uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Lopulta tapahtui jotain odottamatonta: äiti tuli keskeyttämään jääräpäisen sarvien yhteen puskemisemme.

"Onko täällä jokin ongelma?" hän kysyi tiukka ilme kasvoillaan.

"Ei", Sensoi sanoi nopeasti.

Minä katsoin häntä epäuskoisena ja raivoissani. "Niin, ei kai tässä mitään ongelmaa ole", sain suustani lopulta, "jos ei veljeni typeryyttä kerran lasketa."

Olisin jatkanut, mutta kun vedin henkeä, äiti keskeytti minut. "Kawa, sinua kaivataan alhaalla. Et voi olla pois näin kauan, sulhasesi alkaa ihmetellä."

Tajusin, ettei minulla mitään sanottavaa enää ollutkaan. En voinut puhua äidin kuullen. Käännähdin kannoillani poimiakseni Kylmän kuun sohvalta - ja kohtasin Nokorin, joka kyyhötti kauhuissaan polvillaan tarjoten nähtäväkseni katkenneen miekan kappaleita.

Se oli niin käsittämätöntä, etten edes oikein tajunnut sitä. Jos olisin ruvennut ajattelemaan sen merkitystä, että perintömiekkani katkeaa juuri siinä ja juuri silloin, vaikka sellaista ei pitäisi voida tapahtua koskaan eikä missään, olisin ruvennut ulvomaan täyttä kurkkua. Olisin varmaan menettänyt järkeni. En oikeastaan halua ajatella sitä nytkään.

Ja jos se on jokin enne, korkeintaan se on sitä tälle naurettavalle näytelmälle, jota väitetään avioliitokseni.

Poimin miekan kahvan ja tupen, jonka sisälle terä oli katkennut, Nokorin käsistä, ja luultavasti tiuskaisin Sensoille jotain, mutta en todellakaan muista, mitä. Juoksin häähuoneeseen viemään palaset pois - Nokori tarjosi minulle sen lyhyen miekan, jonka olin hänelle antanut - ja vasta kun lähdin se vyössäni alas, alkoi näköäni peittänyt punainen sumu hälvetä. Äiti ja Sensoi olivat vielä ylhäällä. Olin jo päässyt portaisiin, kun aloin olla niin tajuissani, että kiukkuni palasi. Käännyin kannoillani ja kipusin takaisin ylös.

"Tiedätkö, mikä sinun ongelmasi on?" ärähdin pysähtyen Sensoin eteen. "Et ansaitse puoliakaan siitä, mitä sinulla on!"

En jäänyt odottamaan, olisiko hänellä siihenkään mitään sanottavaa.

Alhaalla tanssittiin. Minun oli pakko taas nostaa kiviset muurit suojakseni ja teatterinaamio kasvoilleni. Rakurai katseli tanssijoita, ja kysyin häneltä ohimennen, halusiko hän tanssia, mutta hän ei halunnut (sanoi, ettei osannutkaan - hassua, olisin luullut jonkun opettaneen hänelle, olisihan se ollut kohteliasta). En juuri silloin jaksanut hänen seuraansa enempää, joten katsoin, kenen kanssa voisin mennä puhumaan, enkä nähnyt muita mahdollisia kuin Baguetten, joka istui hovirouvien kanssa pöydässä ja jolla oli ilmeisen hauskaa.

Kun pääsin heidän luokseen, Baguette ja Ainoko alkoivat heti päivitellä minulle suureen ääneen Plena Victorian uskomatonta huonotapaisuutta. Esgeir oli kuulemma tullut pyytämään Victoriaa tanssimaan, eikä tämä ollut lähtenyt, ja nyt Victoria kuitenkin oli tanssimassa jonkun toisen kanssa. Minä olin paljon enemmän järkyttynyt siitä, että Esgeir yleensä oli pyytänyt ketään naista tanssimaan, ja heitin jotain maailmanlopusta perässäni seuranneelle Nokorille, joka melkein nauroi (no, hymyili aidosti, eikä sitä olekaan kovin usein tullut nähtyä).

Koska rouvilla ei ollut juuri muuta kuulemisen arvoista sanottavana (niin kuin tavallista), etsin katseellani uutta puhekumppania, mutta silloin tuli äiti sanomaan, että kohta mentäisiin ylös. Kohautin olkapäitäni, koska kaikki oli minulle juuri sillä hetkellä varsin samantekevää. En kuitenkaan halunnut lähteä, ennen kuin olin hoitanut vielä yhden asian: en ollut puhunut Poivronin kanssa ollenkaan, vaikka olin kaiken tämän sotkun keskellä todella huolissani niistä juoruista, joita olin Hayashinista kuullut. Poivron istui sisarusten pöydässä, joten menin hänen luokseen ja taputin häntä olalle.

"Haluan jutella kanssasi heti, kun vain ehditään", sanoin. "Tänään se nyt tietysti on mahdotonta, mutta heti huomenna! Ethän lähde takaisin varuskuntaan ennen sitä?"

Hän katsoi ylös, ja hänen silmänsä olivat hämmästyneet, mutta yllättävän kirkkaat, vaikka ilta oli jo pitkällä. Ehkä hän ei ole vajonnut aivan yhtä syvälle kuin voisi pelätä...

"Joo, en lähde", hän sanoi. "Minäkin haluan jutella."

Olisin ehkä kysynyt, mistä - mutta juuri silloin pöydän toisella puolella syntyi hälinää. Pêche oli pyörtynyt. Huusimme lääkäreitä paikalle, ja kun heitä ei saapunut riittävän nopeasti, menin aulaan huutaen edelleen Sanitus Claudiusta. Kun Arianuksen ylipappi sitten juoksi paikalle, minäkin suuntasin takaisin saliin katsoakseni, että asia hoidettiin kunnolla, mutta yhtäkkiä äiti oli vieressäni ja ilmoitti:

"Kawa, nyt mennään."

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oli jo kiikuttamassa minua yläkertaan, ja meitä seurasi vain Nokori. Ilmeisesti äiti oli katsonut parhaaksi vältellä sitä, että mikään kaakattava hanhilauma tulisi mukana - hän ei kai halunnut minun ärtyvän enää enempää. Järjestiköhän hän välikohtauksen Pêchen kanssa etukäteen? (No, kysyn sitä huomenna.)

Äiti jätti minut Nokorin kanssa häähuoneeseen ja sanoi menevänsä ilmoittamaan, että sulhasen sopi tulla ylös. Nokori alkoi auttaa kerroksia pois yltäni, mutta kun päästiin alimpaan takkiin, tein selväksi, että se sai jäädä siihen. Hän katsoi minua hetken epäröivästi, mutta ei vastustanut enempää. Kyllähän hän tiesi varsin hyvin, ettei mitään tapahtuisi! Vaihdoin nahkaiseen vyöhöni, mutta en ottanut miekkaa, vaan pistin vain sain vyöhön - eteen, josta se näkyi hyvin.

Samanaikaisesti kuulimme, kuinka humalainen ja kovaääninen joukko toi Rakuraita oven taakse. Jutut olivat karkeudeltaan sitä luokkaa, että kiehuin raivosta - mutta en tosiaankaan halua toistaa niitä tässä. Olin aivan vähällä häpäistä itseni, sillä olin jo menossa ovea kohti paiskatakseni sen auki ja ilmoittaakseni, millaisen kohtalon saisi seuraava, joka avaisi suunsa, mutta Nokori esti minua. Hän tosiaan juoksi eteeni ja tarttui minuun kiinni - mitä hän ei ole koskaan tehnyt - ja hyvä niin, sillä olisi ollut kaiken arvon alapuolella millään tavalla ilmaista edes huomanneensa moisia mauttomuuksia.

Menin toiseen päähän huonetta, hengitin syvään rauhoittaakseni itseni ja nyökkäsin Nokorille. Hän kumarsi, avasi oven Rakuraille ja poistui.

Sydämeni hakkasi. Olin hirvittävän hermostunut, sillä enhän minä tiennyt, miten hidarilaisilla miehillä - tai miehillä yleensäkään - oli tapana käyttäytyä tällaisessa tilanteessa. Rakurai oli sanonut ymmärtävänsä, mutta mistä minä tiesin, oliko se vain kohteliaisuutta? Minähän olin nyt - hänen näkökulmastaan katsottuna - hänen omaisuuttaan. Niinpä minun oli syytä tehdä heti täysin selväksi, mitä sellaisesta harhakuvitelmasta seuraisi.

"Toivottavasti tuolla alhaalla selvisi jo, ettei tänä iltana tosiaankaan kannata odottaa mitään", sanoin hyökkäävästi peittääkseni hermostuneisuuteni, "ja sinä voit oppia sen joko vähin ruumiinvammoin tai sitten et."

Rakurai näytti harkitsevan, mitä aikoisi sanoa. Hän käveli varovasti vähän lähemmäs ja istuutui polvilleen vuoteen päähän, riittävän kauas siitä kohdasta, jossa minä seisoin kädet puuskassa.

"Eiköhän nyt ole niin, ettei meillä ole kiirettä mihinkään, mitä emme halua", hän sanoi hitaasti. "Olemme hoitaneet julkisen velvollisuutemme, ja nyt minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että teemme niin kuin itse haluamme. Emmehän me tosiaankaan edes tunne toisiamme vielä."

"Hyvä", sanoin yhä jyrkästi, mutta sitten annoin ankaruuteni tarkoituksellisesti sulaa ja paljastaa mukamas epävarman tytön sen alta. "Minä vain... olen pahoillani, tarkoitukseni ei ole olla inhottava, mutta en vain ole kovin hyvä tulemaan toimeen ihmisten kanssa", sanoin (se ainakin oli totta, ja kuka tahansa voisi kertoa hänelle niin). "Minä tarvitsen aikaa..."

"Se käy vallan mainiosti."

"Hyvä", sanoin uudestaan. Sitten huokasin ja istuuduin vuoteen reunalle näennäisen helpottuneena.

"En käsitä, miten muut ihmiset selviävät tästä", tokaisin muka luottamuksellisesti.

"Mistä? Naimisiinmenosta yleensä vai järjestetystä avioliitosta?"

Aivan tyhmä hän ei tosiaan ole. Valitettavasti.

"Järjestetystä - tai siis tästä osasta järjestettyä avioliittoa. Ne, jotka menevät naimisiin omasta tahdostaan, näyttävät selviävän kaikesta tästä noin niin kuin itsestään - sehän on silloin osa koko juttua - mutta entä ne, jotka menevät naimisiin muista syistä? Miten ihmeessä he oikein pääsevät yli... tästä?"

"No, meillä on aikaa selvittää sitä asiaa."

"Niinpä kai. Jos kerran meidän on yhteistyötä tehtävä. Vaikka en minä siitä yhteistyöstä taida olla enää huolissani."

"En minäkään", hän vastasi kohteliaisuuteen. Jos se nyt sitä oli.

Kun ilmapiiri oli niinkin sopuisa kuin oli, päätin sittenkin antaa hänelle vielä sen yhden lahjan, jota olin miettinyt. Loppujen lopuksi Voittaja ehtii siittää vaikka kuinka paljon varsoja, enkä minä vielä itse tarvitse uutta johto-oria vuosiin. Minulla on varaa olla antelias.

"Ajattelin..." aloitin. "En viitsinyt puhua tästä tuolla salissa, koska lahjassa ei vielä ole mitään esille tuotavaa, mutta... oletko kiinnostunut hevosista?"

Hän katsoi minua jälleen varovaisesti, sanojaan punniten. "En... ole kovinkaan kokenut hevosmies."

Olisi pitänyt arvata. Hän onkin vaikuttanut vähän liian hyvältä ollakseen totta.

"Ai. Sääli. Ehkä tämä ei sitten olekaan niin hyvä ajatus. Minä vain mietin, että kilpavaljakkoni johtajaorin ensimmäinen varsa syntyy pian, ja se on oikein hyvästä tammasta. Olin ajatellut - tai mietin, miten suhtautuisit, jos antaisin sen vielä lahjaksi sinulle..."

Hänen ilmettään oli vaikea tulkita, mutta voisin vannoa, että siinä oli yllätystä.

"Mylady, vaikka en tunnekaan hevostaitoa kovin paljon, olisin äärimmäisen imarreltu sellaisesta lahjasta, ja oppisin mielelläni lisää sen myötä."

"No hyvä", sanoin tyytyväisenä siitä, että tämäkin näennäinen itseni avaaminen oli mennyt läpi. "Sitten se on sovittu. Ja minä opetan mielelläni."

"Onhan siinä jälleen tilaisuus harjoitella työskentelemään yhdessä."

"Niin."

Ei tuntunut olevan enää oikeastaan mitään syytä välttää nukkumaanmenoa. Yhden asian halusin kuitenkin vielä pohjustaa saman tien.

"Tuota... niin kuin sanoin, en tosiaan ole kauhean tottunut muiden ihmisten läheisyyteen. En tiedä, pystynkö nukkumaan, jos joku toinen nukkuu samassa huoneessa. Jos herään enkä saa unta, haittaako sinua, jos lähden vaeltelemaan vähän, vaikka omaan huoneeseeni tai jotain?"

"Ei, ei se haittaa minua." Ja sitten hän lisäsi jotain kovin kummallista: "Minulla on ennestään kokemusta naisista, joilla on taipumusta vaelteluun."

Katsoin häntä kummastuneena, mutta hän ei tarkentanut.

"En tainnut ymmärtää." Hän ei vieläkään sanonut mitään. "Mutta ehkäpä kerrot sitten joskus, jos yhteistyömme etenee."

"Ehkäpä", hän sanoi.

Ei niin, että hänen elämänsä minua aidosti kiinnostaisi, mutta olisi se silti outoa.

Asetuimme nukkumaan puhumatta juuri sen enempää, eikä meidän tarvinnut neuvotella, kumpi nukkuisi häävuoteessa ja kumpi divaanilla (vuode oli melkoisen kapea ja selvästi tarkoitettu vain ja ainoastaan johonkin muuhun kuin siihen, että kaksi ihmistä todella saisi siinä unta). Omatuntoni oli siitä vähän huono, koska tiesin, etten saisi nukuttua kuitenkaan - mutta enhän voinut suoraan sanoa, etten aikonutkaan nukkua.

Rakurai nukahti melko nopeasti tai ainakin teeskenteli sujuvasti nukkuvaa. Järjettömästä väsymyksestäni huolimatta minä makasin vuoteella silmät auki tuijottaen pimeään ja kuunnellen vieraan ihmisen hengitystä, ja koko tietoisuuteni täytti se, ettei se ollut Sensoin hengitys, ja ettei Sensoin käsivarsi ollut ympärilläni. Olin liian väsynyt käyttämään älyäni ja ajattelemaan yhtään mitään, joten aistini ja tunteeni saivat juosta irrallaan ja pitää bakkanaaleja kustannuksellani.

Kun kipu kävi sietämättömäksi, nousin ja tulin omaan huoneeseeni. Löysin Nokorin valvomasta käytävästä häähuoneen oven takaa. Hän ei ilmaissut mitään, seurasi vain minua tänne. Käskin hänen mennä nukkumaan, kun aloin kirjoittaa, mutta ei hän tietenkään ole suostunut.

Aamu lähestyy. On se hetki, jolloin ensimmäiset harmaat valonhaivenet alkavat paljastaa ääriviivoja ja muistuttaa siitä, kuinka kylmä on: tähän aikaan tuntuu aina paljon kylmemmältä kuin silloin, kun on vielä aivan pimeää. Tuntuu kuin valo itsessään olisi kylmää. Huoneessani ei tietenkään ollut hiilipannua, sillä eihän minun pitäisi olla täällä. Olen vaihtanut joka ikisen vaatekappaleen päältäni, ja haluaisin kylvyn - tuntuu kuin tuo kaikki teatteri olisi jättänyt iholleni niljakkaan kerroksen valheita ja kaatanut vielä päälle epäoikeudenmukaisten vaatimusten tahmaa - mutta en tietenkään voi käskeä tuomaan kylpyvettä tänne ainakaan vielä.

En voi nukkua. Koskahan tulee seuraavan kerran yö, jolloin lopulta voisin nukkua?

En voi mennä hänen luokseen nyt. Minun pitäisi, mutta en suostu. En anna hänen nöyryyttää minua niin, tai hän ei kunnioita minua enää koskaan.

---