Kuu roikkuu 
taivaanrannan yllä
rikottuna liekkinä.
En kykene erottamaan, 
pakahdunko riemuun vai tuskaan:

kaipaus rikkoo minut ja 
ripustaa taivaalle
tyhjenneen räsynuken lailla,

rakkaus sytyttää minut tuleen.

Liekkini valaisee koko yön. 


(Kirjeistä veljelle:)

Loputon tuli
olevan sydämessä.
Sukelsin liekkiin
omasta tahdostani:
sen osaksi jään. Palan.

Sydän on lintu,
lentäen pakeneva.
Et voi tavoittaa:
vain huudon kaiun, ehkä,
kaiun sydämen läpi.

Tähdet peittyvät
pilvien taakse. Uni
pakenee minua,
tunteeni unen myötä.
Tähteni kätkee pilvi.

Taivas synkkenee.
Merkitseekö se jotain?
Jumalat, onko
tuomionne näkyvä
iltaruskon roihussa?


Meitä ei koskaan
tarkoitettu kahdeksi.
Jumalat tekivät sinua liikaa:
tulta läikähti yli.
Siitä synnyin minä.


Kuu kasvaa, vartoo.
En tahdo nähdä sitä.
Taistelun kieli
ainut kielesi: sillä
huudan nämäkin sanat.


Pilvien tuhka
hajaantuu. Tulilintu
nousee voimissaan.
Miekka odottaa vielä
hiukan kauemmin, tänään.


(Viimeinen runo ennen katoamista palatsista häiden jälkeisenä
aamuna, kirjeessä äidille:)

Pilvien tuhka
kasaantuu jälleen. Tänään
lopulta taittuu
tulilinnun siipi. Ei
miekka odota enää.