(Sarkia)

(T.S.Eliot)

(Eila Pennanen)

(Sarkia)

No niin. Siinä se nyt oli. Marcus veti syvään henkeä ja huomasi pusertavansa saatekirjettään rintaansa vasten kuin varmistaakseen sen olemassaolon ja samalla itsensä. Marmorimuurit kohosivat hänen päänsä yläpuolella korkeuksiin, ja holviportin yläkaaressa, monen sylen korkeudella, kaiverretut leijonat ärjyivät porttia lähestyvän yli. Ne tuntuivat julistavan vaaraa, ylpeyttä ja mysteeriä vanhojen karttojen laitamilta löytyvän varoituksen sanoin: "Hic sunt leones"; "Leijonia!"

Kuinka äärimmäisen sopivaa.

Marcus puristi huulensa tiukasti yhteen, oikaisi selkänsä ja laski käsivartensa mahdollisimman rennosti alas näyttääkseen asiaankuuluvan tyyneltä.

"Arianus, viisauden herra", hän rukoili ääneti jumalaa, jolle oli pyhitetty, "anna minulle edes pikkuhiukkanen viisaudestasi, jotta selviäisin leijonien luolaan astuessani."

Hän tuli ajatelleeksi, että vertaus saattoi olla epäkunnioittava, ja lisäsi rukoukseen nopeasti anteeksipyynnön, sikäli kun nyt Arianus saattoi veljensä, elävän jumalan, puolesta sellaiseen vastata. Mutta mitä saattoi yksinkertainen nuori pappiparka ajatella siirtymisestä jumalkuninkaan palvelukseen? Jos hän ei olisi ollut enemmän huolissaan kuin joutuessaan kohtamaan leijonia, hän olisi ollut houkka!

Marcuksen oli vieläkin vaikea saada ajatuksiaan käännettyä tähän yllättävään uuteen uomaan elämänsä virrassa. Vasta eilenhän se alkoi; vasta eilen hänen opastajansa Arianuksen mysteereissä, kunnianarvoisa isä Decimus, oli keskeyttänyt hänen tutustumisensa Arriban kerettiläisten matemaattisiin teksteihin (joita temppelissä oli valitettavan vajavaisesti) ja ilmoittanut, että Hänen Pyhyytensä Arianuksen ylipappi Sanitus Claudius halusi tavata Marcuksen. Decimuksen jylhiltä kotkankasvoilta, joilla tavallisesti oli paradoksaalisen lempeä ilme, paistoi huonosti salattu kiihtymys, eikä Marcus sitä ihmetellytkään. Hän itse ei voinut käsittää, mitä mielenkiintoa maankuulu lääkäri ja Arianuksen viisauden välittäjä saattaisi osoittaa Valenus Marcusta, keramiikkamaalarin viidettä poikaa, Arianuksen temppelin tiukalla mittapuulla jotensakin kelvollista matemaatikkoa ja hädin tuskin alkuun päässyttä historioitsijaa kohtaan.

Marcus laski kynänsä ja työnsi sivuun pergamentin, jolle oli kopioinut erästä geometrista todistusta. Decimus ei luultavasti tiennyt sen enempää kuin hänkään, mutta hän ei silti malttanut olla kyseenalaistamatta kuuliaisuusvalaansa ja kysymättä:

"Mitä Hänen Pyhyytensä minusta haluaa?"

"En tiedä, ja vaikka tietäisinkin, en vastaisi", Decimus sanoi pettävän rauhallisesti kurtistaen tuuheita valkeita kulmiaan, kuten Marcus oli arvannutkin. "Uteliaisuudelle on parempaakin käyttöä kuin turhat kysymykset."

"Anteeksi", Marcus mutisi nousten pöytänsä äärestä ja painaen katseensa. "Olet tietenkin oikeassa."

"No niin. Hänen Pyhyytensä odottaa huoneessaan. Älä anna hänen odottaa kauan!"

Käsky oli tarpeeton. Marcus hiipi kirjoitussalin läpi tottuneen äänettömästi ollakseen häiritsemättä muita opiskelevia, mutta sen jälkeen hän kiiruhti temppeli suuren salin ja potilassalien läpi niin nopeasti kuin saattoi juoksematta epäarvokkaasti ja hätäännyttämättä muita. Ylipappi Sanitus Claudius oli edelleen aktiivisesti tekemisissä vaikeimpien tai arvokkaimpien parannusta ja Arianuksen armoa hakevien potilaiden kanssa, joten hänen kammionsa ja yksityinen vastaanottohuoneensa sijaitsi temppelin potilassalien takana.

Huoneiden ovi oli auki, mutta ovella seisoi nuori palvelijatar noviisin puvussa. Marcus pysähtyi ja yritti tasoittaa sydämensä jännittynyttä pamppailua.

"Hänen Pyhyytensä halusi tavata minua", hän sanoi ääni harmittavasti katketen. "Olen Valenus Marcus", hän lisäsi jotensakin tarpeettomasti, sillä tyttö ehti jo nyökätä.

"Mene vain sisään, Hänen Pyhyytensä ottaa vastaan."

Marcus vastasi nyökkäykseen, nielaisi ja astui huoneeseen. Talven kirkas aamuaurinko osui hänen silmiinsä, ja hän pysähtyi vaistomaisesti valokiilaan.

"Ah. Marcus, eikö totta? Tule toki peremmälle."

Marcus astui askeleen ja kun saattoi taas nähdä eteensä, kumarsi kunnioittavasti. Arianuksen, ilman, viisauden, tieteen ja parannuksen jumalan, edustaja Domuksen jumalkuninkaan alaisuudessa, Hänen Pyhyytensä Sanitus Claudius istui kaikessa rauhassa käsinojallisessa tuolissa, joka oli selvästi tarkoitettu tekemään huoneesta mukavamman tuntuinen kuin mitä sen jakkarat ja liinavaatteen peittämä korkea pöytä muuten olisivat saaneet aikaan. Ylipapin toisella kädellä oli pieni pöytä, jolla oli viinikarahvi ja pikari, ja toisella hiukan isompi pöytä, jolla oli arkkeja täynnä virallisen näköistä kirjoitusta. Hän näytti näin läheltäkin katsottuna paljon nuoremmalta kuin ikänsä olisi edellyttänyt. Hän oli keskimittainen, tyyni ja ystävällinen kasvoiltaan; punaruskeat hiukset oli sidottu niskaan, ja toisesta korvasta roikkui Arianuksen siivekäs käärme. Nuoruuden vaikutelma ei vähentänyt lainkaan hänestä säteilevää rakastettavaa itsevarmuutta, tietoa siitä, että hän oli sopiva tehtäväänsä ja kykeni myös vakuuttamaan muut siitä. Ehkä se oli lääkärin kokemuksen tuomaa taitoa. Hänen ilmeensä kirkastui poikamaisesti, kun hän tarkasteli tulijaa.

"Erinomaista. Kerropas hiukan itsestäsi."

Marcus epäröi: hän ei oikein ymmärtänyt, mihin näin yllättäen esitetty käsky pyrki.

"No, mikä hätänä?" Sanitus Claudius kohotti kulmiaan, muttei epäystävällisesti.

"Teidän Pyhyytenne… mitä haluatte tietää?"

"Haluan vain kuulla sinun kertovan hiukan elämästäsi ja siitä, kuka olet. Ole hyvä, ihan rauhassa."

"Teidän Pyhyytenne… synnyin 23 vuotta sitten keramiikkamaalari Valenus Tertiuksen viidenneksi lapseksi Ingenumin kaupungissa. Vanhin setäni Valenus Vetus, joka on siellä Arianuksen temppelissä lääkärinä, sopi isäni kanssa sponsoroivansa yhden hänen pojistaan temppeliin. Minut luovutettiin Ingenumin temppeliin, kun olin kolmen vanha, ja kuudentoista vanhana, kun havaittiin, että minulla oli jonkinlaista taipumusta matematiikkaan, minut lähetettiin tänne Coronumiin. Olen opiskellut Arianuksen mysteerejä kunnianarvoisan veli Decimuksen johdolla ja matematiikkaa kunnianarvoisan veli Quintuksen johdolla. Sen lisäksi olen opiskellut historiaa ja filosofiaa. Soitan jonkin verran säestysharppua. Olen elänyt koko elämäni temppelissä. Siinä kaikki."

"Se riittää mainiosti." Ylipappi hymyili rohkaisevasti ja vakavoitui sitten. Hän ojensi kätensä ja otti viereiseltä pöydältä päällimmäisen paperin. "Olen päättänyt, että sinä lähdet kuninkaalliseen palatsiin opettamaan Hänen Jumalallisen Armonsa Coronus Oignon Calliduksen nuorimmalle pojalle, prinssi Coronus Poivronille, matematiikkaa ja historiaa. Pidät myös huolen Hänen Ylhäisyytensä uskonnollisen kasvatuksen viimeistelystä."

Ilmoitus tuntui kauhaisevan Marcuksen vatsasta äkkiä sisukset ulos ja jättävän tilalle tyhjää. Tunne oli outo, mutta merkillistä kyllä, ei epämiellyttävä. Hänen oli hetken vaikea vetää henkeä, kun tuo hassu tyhjä kohta tuntui nousevan hänen kurkkuunsa asti. Sanitus Claudius katsoi ylös papereistaan ja nosti toista kulmaansa kysyvästi.

"Sopiiko tämä järjestely sinulle?"

Marcus kasasi itsensä. Tyhjään tilaan hänen sisuksissaan alkoi kerääntyi ensimmäisiä heräävän ylpeyden kuiskauksia. Hän sulki silmänsä ja kumarsi jälleen mahdollisimman arvokkaasti.

"Teidän Pyhyytenne, sopivuus ei ole tärkeää. Olen Arianuksen palvelija. Tehtäväni on totella ja lisätä ymmärrystä kaikkialla, missä voin."

"Se, pystytkö lisäämään Hänen Ylhäisyytensä ymmärrystä, jää nähtäväksi", Sanitus Claudius huomautti kuivasti, mutta Marcus ei osannut tulkita, mihin tai kehen äänensävyn muutos oli kohdistettu. Sitä paitsi ylipappi jatkoi heti asialliseen sävyyn: "No hyvä. Prinssin entinen opettaja, kunnianarvoisa isä Pertennius nukkui korkeaan ikään päästyään äitimme Luna Magnan helmaan kaksi viikkoa sitten, ja olemme päättäneet, että sinä olet sopiva hänen tehtäviensä jatkajaksi. Etenkin veli Decimuksella on sinusta erittäin hyvä käsitys. Uskon, että tuot kunniaa Arianukselle ja saamallesi opetukselle."

Marcus ei tiennyt, pitikö hänen vastata, joten hän tyytyi vain nyökkäämään.

"Koska voit olla valmis lähtöön?"

"Ah… ehkä… huomisaamuna? Teidän Pyhyytenne", hän muisti viime tipassa lisätä.

"Mainiota. Lähetämme sanan palatsiin. Kamariherra Ancillus Apis vastaa maallisesta opastuksestasi ja majoittamisestasi. Hartaudenharjoituksestasi huolehdit luonnollisesti itse. Ja tietenkin odotamme, että pidät meidät ajan tasalla siitä, miten opetuksesi edistyy."

Ja niin se oli päätetty. Koko elämä oli yhtäkkiä kääntynyt päälaelleen. Hän oli mielikuvissaan nähnyt tulevaisuudessaan vain syventymisen matematiikkaan ja siihen, miten kaiken maailman rakenteessa saattoi esittää sen avulla. Hän oli ajatellut ehkä vielä löytävänsä jonkin uuden todistuksen ikuisiin ongelmiin – tai ehkä jonkin aivan uuden ongelman, joka sitten vaivaisi tulevien sukupolvien matemaatikkoja ja kantaisi hänen nimeään (vaikka sellaisen toivominen oli tietenkin turhaa ylpeyttä). Ja nyt hän tulisi olemaan aivan toisella tavalla lähellä kuolemattomuutta…

Ei että hänen mieleensäkään olisi tullut niskuroida: päin vastoin, hän tunsi syvää tyydytystä siitä, että sai tehtävän, jossa palvella – ja palvella tavalla, jossa häneen ilmeisesti uskottiin. Hän melkein nauroi itselleen, kun huomasi pientä huimausta vielä päästyään takaisin pöytänsä ääreen ja istuuduttuaan hiukan tärisevin jaloin. Hän levitti geometriset kaavionsa jälleen esiin.

Vai Jumalkuninkaan jälkeläisen opettajaksi? Marcuksella oli äärimmäisen hämärä käsitys nuorimmasta prinssistä. Hän tajusi äkkiä, että hänellä oli äärimmäisen hämärä käsitys koko kuingasperheestä yleensä. Hän oli tuskin astunut jalallaan temppelin ulkopuolelle sinä aikana, johon hänen muistinsa ulottui. Mikään muu ei ollut tuntunut tarpeelliselta. Nyt hän kuitenkin huomasi, että että olisi ollut miellyttävää tietää Elävän Jumalan läheisistä – hänen tulevista isännistään ja emännistään – muutakin kuin nimet ja etäisen maineen kaiun.

No, asialle ei nyt voinut mitään. Hän astuisi leijonien luolaan valmistautumattomana. Nöyryyden ja Arianuksen avun oli vain riitettävä.

Mutta seistessään palatsin pihaportin alla Valenus Marcus tunsi nöyryyden ja oman uskonsa kovin riittävämättömäksi. Hic sunt leones…

Heittäen sydämestään vielä yhden nopean avunpyynnön jumalille Marcus rykäisi ja astui portin varjossa vartioivista legioonalaisista lähimmän luo. Tämä tuijotti toveriensa tavoin ylhäisen välinpitämättömästi eteensä, ja he kaikki näyttivät kerrassaan hämmentäviltä rengaspaitoineen ja kilpineen (pelkoa Marcus ei sentään suostunut myöntämään). Kukaan heistä ei tuntunut edes näkevän yhtä mitätöntä pappia.

"Tuota – anteeksi", hän puhutteli lähintä sotilasta. "Anteeksi, mutta minun pitäisi tavata kuninkaallinen kamariherra Ancillus Apis."

Sotilas ei vieläkään tehnyt elettäkään, ja Marcus melkein luopui leikistä, mutta silloin toinen portin vastakkaisella reunalla seisovista sotilaista sen sijaan avasi suunsa.

"Etkö erota arvonmerkkejä, pappi? Mitä haluat?"

Marcus käännähti nopeasti ja punastui häpeästä. Sotilaalla, joka puhui, oli tosiaan koristeellisempi haarniska ja leveät värireunat tunikassa, mitä hän ei ollut ollenkaan huomannut.

"Anteeksi – olen uusi palatsissa", hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti.

"Sen kyllä huomaa", hän kuuli jommankumman taakseen jääneistä legioonalaisista, jotka eivät olleet suvainneet huomata häntä aikaisemmin, mutisevan suupielestään. Hän punastui uudestaan.

"Jos olin tahtomattani loukkaava, pyydän anteeksi", hän sanoi jäykästi korkea-arvoisemmalle sotilaalle (se, että tämä mittaili häntä laiskasti päästä jalkoihin, ei yhtään parantanut hänen jäykkyyttään). "En ole tuttu palatsin tapojen kanssa, mutta toivon oppivani pian. Nimeni on Valenus Marcus. Hänen Pyhyytensä Arianuksen ylipappi Sanitus Claudius on määrännyt minut ilmoittautumaan kunnianarvoisalle kamariherra Ancillus Apikselle kuninkaallisessa palatsissa."

"Mihin sinä Apista tarvitset?"

"Minut on lähetetty Hänen Ylhäisyytensä Coronus Poivronin opettajaksi."

Jälleen hänen takaansa kuului naurahdus, ja komentajan vieressä seisova sotilas vihelsi ja huomautti puoliääneen:

"Onnea vain!"

Tämän esimies rypisti kulmiaan.

"Gaius, kulutapa liika innokkuutesi etsimällä joku Ancilluksen juoksupoika hoitamaan tämä pyhä ystävämme eteenpäin."

Se sotilas, joka oli viheltänyt, kohautti hartioitaan ja virnisti Marcukselle hyväntuulisesti, mutta lähti nurisematta toteuttamaan käskyä ennen kuin Marcus ehti päättää, oliko loukkaantunut vai vain yllättynyt. Portin sisäpuoliselle pihalle kadottuaan hän kuului melkein heti pysäyttävän jonkun ja esittävän tiivistetyn version Marcuksen viestistä vietäväksi eteenpäin. Marcus näki portin läpi, kuinka nuori palveluspoika pinkaisi pihan yli kohti vehreää puutarhaa ja sen takana kohoavaa valkoista marmoria hohtavaa palatsin siipeä kohti. Sotilas – Gaius – palasi vartiopaikalleen tehden kunniaa esimiehelleen, mutta pilasi vaikutelman iskemällä Marcukselle silmää.

Marcus ei tiennyt, miten olisi vastannut, joten hän teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään. Hän vain nyökkäsi ryhmän johtajalle kiitokseksi ja jäi odottelemaan vaiti, eikä sotilailtakaan enää tullut uusia huomautuksia. Muutaman hetken kuluttua palveluspoika näkyi juoksevan takaisin pihan yli ja katoavan sinne, mistä oli ilmaantunutkin. Vielä hetkisen kuluttua poikasen jäljiltä ilmestyi puutarhan pensaiden takaa kiiruhtaen hiukan kumara, hoikka, keski-ikäinen mies, jonka ruskeat hiukset oli sidottu niskaan pitkälle poninhännälle. Hänellä oli yllään yksinkertainen valkoinen kietaisutunika (täysin koristelematon, mutta hyvää kangasta), jalassa sandaalit, ja hän näytti nilkuttavan hieman hengästyksestä.

"Siinähän sinä olet", hän huikkasi jo jonkin matkan päästä. Hänen hoikat – melkein luisevat – kasvonsa säteilivät hyväntahtoisuutta. "Pahoittelen kovasti, etten ehtinyt olla sinua vastassa. Tarkoitus kyllä oli, mutta minun piti korjata eräs kiireellinen ongelma juuri äsken."

Marcus keräsi papillisen arvokkuutensa ja kumarsi, kun tulija pysähtyi hiukan huohottaen hänen eteensä.

"Kunnianarvoisa Ancillus –"

Legioonalaisten esimies rykäisi selvästi korjaten.

"Ei, ei", tulijakin torjui yhä hyväntuulisesti. "En minä ole Apis. Olen Crispus, kuninkaallisen siiven huoneorjien esimies. Kamariherra on nyt hiukan kiireinen kuninkaan antamissa tehtävissä, ja yleensä minä muutenkin tutustutan uudet tulijat palatsisiiven toimintaan, kun tiedän siitä käytännössä eniten. Tapaat Ancillus Apiksen myöhemmin. Tulehan, älkäämme turhaan seiskö tässä portilla. Kiitos, Miles Latus."

Ja Crispus tarttui Marcuksen käsivarteen ja lähti ohjaamaan häntä pihan poikki nyökäten mennessään sotilaiden johtajalle.

"Kerrohan itsestäsi tässä matkalla, Valenus Marcus – Valenushan se oli?"

"Kyllä", Marcus sai sanottua tasapainoaan keräten. Kaikki tuntui tapahtuvan aivan eri tavalla kuin hän oli kuvitellut.

"Aivan. No, anna toki kuulua! Palatsista ehdimme puhua paikan päällä."

"No… synnyin 23 vuotta sitten keramiikkamaalari…"

"…Niin että sinun ei periaatteessa tarvitse huolehtia mistään muusta kuin Hänen Ylhäisyytensä oppitunneista, ja opettajana saat käyttää kaikkia tarvittavia keinoja, jotta hän suhtautuisi niihin vakavasti. Se on oikeutesi ja velvollisuutesi, vaikka se ei välttämättä olisi niin miellyttävää Hänen Ylhäisyydelleen."

Crispus oli opastanut Marcuksen läpi aivan liian monen marmorisalin ja kaariholvikäytävän, että niistä olisi kyennyt pitämään lukua. Nyt he seisoivat valokiilojen ympäröimänä pienessä salissa, joka oli selvästi sisustettu opiskelutilaksi. Seinillä oli ristikkohyllyjä kääröjä varten, vaikka useimmat niistä olivatkin tyhjiä, ja joitain kääröjä lojui muutamalla pienellä pöydällä, sopivan korkuisella lukemiseen.

Jos sanon suoraan", Crispus lisäsi aivan tyynesti, "luultavasti sinun on ryhdyttävä heti totuttelemaan ajatukseen, että joudut toisinaan todellakin käyttämään keinoja, joita Hänen Ylhäisyytensä pitää epämiellyttävinä. Coronus Poivronin… opiskeluinnokkuus ei aina ole paras mahdollinen, ja koska hänen vanhemmat sisaruksensa ovat aina olleet erittäin nopeita oppimaan, Hänen Ylhäisyytensä käyttää helposti tekosyynä sitä, että on tyhmä eikä opi kuitenkaan. Se on hyvin kaukana totuudesta. Jos sinun täytyy vedota ylempiin auktoriteetteihin, Hänen Jumalallisen Armonsa vaivaaminen on toki mahdollista, mutta aivan viimeinen keino. Hänen Jumalallisen Armonsa terveys kun ei ole ollut viime aikoina enää entisenlainen, ja häntä pitää siksi pyrkiä häiritsemään mahdollisimman vähän.

Tosin Hänen Ylhäisyytensä kruununprinssi Esgeir tai prinsessa Kawa saavat luultavasti veljensä noudattamaan ohjeita viimeistään uhkaamalla kertoa Hänen Ylhäisyydelleen kuningatar Pommelle – ongelmana on vain se, että he ovat olleet poissa jo muutaman kuunkierron."

Marcus nieleskeli hetken aikaa tätä suoraa puhetta. "Niin, tuota… pyrin noudattamaan viisauttanne tässä asiassa, jos se tulee tarpeeseen. Mutta – mitkä asiat Hänen Ylhäisyyttään sitten kiinnostavat, jos opiskelu ei kuulu niihin?"

"Coronus Poivron on erittäin kiinnostunut kaikesta armeijaan liittyvästä ja on jo halunnut siirtyä suoraan armeijauralle. On kuitenkin katsottu – harvinaisen järkevästi - että hän on vielä siihen liian nuori… On sääli, että kukaan ei ehdi vakuuttaa hänelle, että hän on aivan liian nuori myös tuijottamaan tuopinpohjaan niin usein kuin tulee tehneeksi. Näin meidän kesken", Crispus lisäsi tuttavallisesti, "hän ihailee turhan paljon setäänsä Coronus Hayashinia, joka puolestaan hemmottelee häntä aivan luonteensa vastaisesti. On onnetonta, että hänen vanhemmat sisaruksensa ovat olleet poissa juuri nyt, paitsi tietysti Coronus Sensoi, joka taas on ollut vuoteenomana, juuri kun näytti siltä, että Heidän Ylhäisyytensä olisivat kiinnostuneet nuorimman veljensä opastamisesta…"

Niin, ymmärsin, että Hänen Ylhäisyytensä kruununprinssi on ollut kiertämässä Domusta…"

"Aivan, ja hän palaa sisariensa kanssa vasta lähiviikkoina. Emme tiedä tarkkaan, koska. Viimeksi he olivat Flammeumissa laittamassa maakunnan roskaväkeä aisoihin, ja heidän on tarkoitus käydä vielä ainakin Figulumissa tutustumassa laivastoon. Täytyy sanoa, että vaikka onkin ollut mukavaa, kun minun ei kolottavine luineni ole tarvinnut juosta hakemassa Kawalle tai Esgeirille kirjoja-" Crispuksen lempeä hymy antoi ymmärtää, että kirjojen hakeminen ei ehkä ollut aivan niin epämieluisaa "- niin kaikki palvelijat varmasti huokaisevat helpotuksesta, kun prinsessa Kawa palaa ja antaa toivottavasti taas veljelleen jotain muuta ajateltavaa!"

"Uh… Coronus Poivronille siis?"

Crispus nauroi. "Ei ei, vaan Sensoille."

"Mikä Hänen Ylhäisyyttään Coronus Sensoita sitten vaivaa?"

"Ei enää mikään, paitsi synnynnäinen paha tuuli tietenkin. Tai perinnöllinen, viime ajoista päätellen…"

Crispus tuntui huomaavan Marcuksen hämmennyksen, koska vilkaisi häntä ja selitti:

"Hänen Ylhäisyytensä Coronus Sensoi on toipunut varsin hitaasti kohtaamisestaan leijonan kanssa juuri ennen maapäiviä, eikä hänen temperamenttinsa ole toipunut senkään vertaa, niin kuin nyt saattoi odottaakin. Hän on ollut vielä vaikeampi potilas kuin Hänen Jumalallinen Armonsa. Corona Kawa tuntuu tietävän, miten käsitellä häntä, tai ainakin hän sitten saa purettua energiansa heidän riitoihinsa. Ja jumalat, että he riitelevätkin! He olivat aivan samanlaisia jo lapsina… aina tekemässä kaikkea yhtä aikaa ja yrittämässä tehdä sen paremmin kuin toinen. Tuolla teidän temppelinne pikku orjattarella täytyy olla jumalallinen kärsivällisyys!"

"Meidän temppelimme?"

"Niin, Darialla. Hänethän hankittiin hoitamaan Hänen Ylhäisyyttään, kun tämä oli vielä vuoteenomana. Oikein pätevä ja näppärä tyttö."

"Ah. En tiennytkään hänestä, kun en itse ole suuntautunut lääkintään", Marcus sanoi anteeksipyytävästi. Olisikohan hänen pitänyt tietää?

"No, eipä hänessä sen kummemmin tietämistä ole. Paremmin hän on Sensoita kestänyt kuin Coronus Hayashinin tyttöparka isäntäänsä - Zaida, hän on kai jostain Terren takamailta. Se tyttö on kyllä kerrassaan syntymässä säikähtänyt… vaikka en minäkään ilahtuisi, jos joutuisin sietämään Hänen Ylhäisyytensä prinssi Hayashinin… kausia. Hän juo", Crispus lisäsi selitykseksi, kun ilmeisesti näki Marcuksen ilmeestä, että tämä oli täysin hämmentynyt. "Siis enemmän kuin tämä hovi yleensä, tai ainakin enemmän kerralla ja useammin. Sitä paitsi hän on naistenvihaaja, ja tuo tyttö on kyllä saanut huomata sen pohjia myöten. Kukaan meistä ei käsitä, miksi hän tuollaisen sievän tytön osti, jollei sitten vain ollakseen kiusallaankaan hyötymättä hänestä. Häntä ei tosin ole näkynyt palatsissa vähään aikaan, mikä on varsin tasoittavaa. Hänellä tuntuu olevan nyt se toinen kausi kuin juominen, ja hän on jossain kouluttamassa sotilaita. Saa sitten nähdä, kauanko tämä hengähdystauko kestää."

Marcuksen pää alkoi olla vallan pyörällä, ja Crispuksen tapa puhua jumalkuninkaasta ja tämän perheestä aivan kuin nämä olisivat olleet ketä tahansa tavallisia kuolevaisia hämmensi häntä niin, ettei hän todellakaan tiennyt, mitä ajatella. Paitsi että hän tiesi paljon vähemmän kuin oli luullutkaan… Toisaalta Crispus tuntui silti suhtautuvan kuninkaallisiin lämpimästi ja arvostavasti, eikä hänen ilmeensä rauhallinen ystävällisyys muuttunut hetkeksikään.

"Kuinka… mihin aikaan Hänen Ylhäisyytensä oppituntien tulisi alkaa?" hän kysyi katsahtaen muistiinpanoihinsa.

"Aikaisemmin ainakin isä Pertennius taisi aloittaa opetuksen puolenpäivän aikaan. Olisi toivottavaa, että Hänen Ylhäisyytensä olisi siihen mennessä sekä syönyt aamiaista että harjoittanut ruumiinkuntoaan, mutta se voi jäädä haaveeksi. On omassa harkinnassasi, pidätkö tärkeämpänä, että hän aloittaa opiskelunsa täsmällisesti, vai että hän ehtii virkistäytyä ruumiillisessa harjoituksessa sitä ennen."

"Mutta… miksi hän ei ehtisi?" Marcus kysyi kummissaan.

Crispus naurahti. "Niin tosiaan, meillä täällä palatsissa lienee hiukan erilainen päivänkulku kuin Arianuksen temppelissä. Varsinkin Coronus Oignon Calliduksen aikana hovin tapa on ollut viettää iltaa pitkälle yöhön, joten ymmärrettävästi Hänen Jumalallinen Armonsa ja hänen perheensä heräävät myös vasta varsin myöhään. Onhan tietenkin pari poikkeusta – kuningatar Elwyn pitää edelleen kiinni tavasta herätä auringon noustessa aamukävelylle – ja Hänen Ylhäisyytensä kruununprinssi on myös tottunut äitinsä tapoihin ja liittyy usein tämän seuraan – mutta ne nyt ovat niitä omituisia laaksolaisuuksia. Aivan sama kuin se, että kuningatar Elwyn ei vieläkään tunnu tottuneen palvelusväkeen, ikään kuin hän melkein pelkäisi meitä! Senkin Esgeir tuntuu oppineen äidiltään. Hän ei vain tunnu ymmärtävän aivan oikealla tavalla, kuka on herra ja kuka palvelija. Hän on joskus suorastaan ystävystynyt henkivartijoidensa kanssa! Vaikka parempi kai niin, kun hän joutuu näkemään heidän naamojaan niin päivät kuin yötkin kuninkaan hermostuttua perinpohjaisesti hänen turvallisuudestaan. Matka on varmasti ollut hänelle helpottavan vapaata, ja Esgeir jos kuka tarvitsee vapautumista! Mutta sittenhän sen näemme.

…Mutta tosiaankin, harva Heidän Ylhäisyyksistään näkee auringonnousua kovinkaan usein. Luonnollisesti me muut heräämme päivänkoitteessa, mutta en näe mitään syytä siihen, miksi sinun olisi tarpeen noudattaa samaa aikaa. Korkeintaan olisi toivottavaa, että pitäisit silmällä, nouseeko Poivron todella tarpeeksi ajoissa harjoittelemaan isoveljensä ja –sisarensa kanssa – Sensoin ja Kawan siis - miekkailua tai muuta ruumiinharjoitusta. Varsinkin nyt, kun Corona Kawa on ollut poissa, siitä ei juuri kukaan huolehdi. Coronus Sensoi on sitä mieltä, ettei hänen tarvitse vastata veljensä päiväjärjestyksestä, ja sitä paitsi hän ei vieläkään suvaitse ketään lähimaillakaan, kun harjoittelee. Hän pelkää kai, että joku näkisi vielä jonkin kuvitteellisen heikkouden tuosta vammasta."

Kun puheen vuo hetkeksi laantui, Marcus pisti väliin: "Ei minua ollenkaan haittaa nousta päivänkoitteessa, olen tottunut siihen. Minulla on tapana itsellänikin tehdä joka aamu ruumiillisia harjoituksia, joten varmaankin voin ohjata Hänen Ylhäisyyttään niihin myös…"

"No sehän olisi erinomaista! Aamiaisen jälkeen Hänen Ylhäisyytensä tulisi uhrata opintoihinsa iltapäivän tunnit. Muut nuoret eivät enää opiskele säännöllisesti, vaan kukin heistä lukee itse, mikä heitä kiinnostaa, ja muutamat opettajat ja filosofit käyvät täällä silloin tällöin debatoimassa ja kertomassa erikoistietoa. Hänen Ylhäisyytensä Corona Cerisen tulisi oikeastaan yhä noudattaa opinnoissaan opettajan ajanmäärittelyä, mutta nyt kun hän on alkanut opiskella Luna Magnan temppelissä, tilanne on muuttunut…."

"Hänestä tulee siis papitar? Sehän on kunnioitettavaa kuninkaalliselta prinsessalta."

"No, toivottavasti prinsessakin alkaa pian ajatella samalla tavalla. Ne kohtaukset, joita hän on pannut toimeen välttyäkseen temppeliltä, alkoivat jo käydä meidän kaikkien hermoille. Viime aikoina hän tosin näyttää asettuneen", Crispus lisäsi melkeinpä hilpeästi. "Ehkä hän alkaa ymmärtää, että papittarena hän voi kerrankin tuntea olevansa jotain muuta kuin sisarensa varjo."

"Niin… Corona Kawan?"

"Eiei, luonnollisesti täyssisarensa Pêchen. Cerise on aina ollut jonkinlainen vähemmän onnistunut Pêche – ei aivan niin sievä, ei aivan niin viehättävä, ei niin hyvä kiertämään miehiä pikkusormensa ympärille. Kuningatar Pommekin, joka ylpeilee Pêchestä melkein sisarellisesti ja hemmottelee prinssi Poivronia aivan ylettömästi, on tavallisesti antanut Ceriselle periksi lähinnä tuskastumisesta, ja niin Cerise parka olikin oppinut melkoisen tuskastuttavaksi. Temppeli tekee varmasti hänelle oikein hyvää." Crispus hymyili yhä tuota kaikenkattavaa, armollista hymyään.

"Kunpa vain joku tietäisi, millä saman voisi tehdä Hänen Ylhäisyydelleen Corona Pêchelle", hän lisäsi. Hän tuntui aivan luonnostaan liukuvan aiheesta toiseen. Kuninkaalliset olivat hänelle selvästi kuin omia lapsia. "Tämä matka maakuntien ympäri oli kuulemma alun perin Pêchen idea – tai Pêchen ja Kawan yhdessä, ja sitä ei ole tapahtunut kuuna kullanvalkeana, että nuo kaksi saisivat yhdessä aikaan edes kaksi sanaa, saati sitten kokonaisen yhteisen aikeen. Yleensä Kawa pitää Pêcheä aivottomana ja turhamaisena ja Pêche Kawaa kummallisena ja epänaisellisena. Oli miten oli, niin molempien oli hyvä päästä ulos palatsista – etenkin Pêchen, sillä hän hautoi hautomistaan tuota onnetonta juttua Currus Feroxin kanssa."

"Anteeksi, en taida…"

(Oikeastaan Marcus ei edes halunnut tietää, mutta sanat pääsivät hänen suustaan ennen kuin hän ehti estä niitä.)

"Sen kilpa-ajajan? Et tunne? No, joka tapauksessa Pêchellä oli hänen kanssaan tavallista vakavampi rakkausjuttu ainakin syntymäpäivistään lähtien, kunnes prinsessa yllätti Feroxin varsin… epämääräisessä tilanteessa herttuatar Iustitia Elegansian kanssa, ja sen jälkeen hän on ollut aivan lohduton. Yleensä hän on unohtanut moiset nopeammin kuin lapsena rikkinäiset lelut. Täytyy vain toivoa, että tämä matka auttaa asiaa. Ja tietenkin", Crispuksen ajatukset liukuivat taas eteenpäin, "oli loistava ajatus ottaa Hänen Ylhäisyytensä kruununprinssi mukaan, jotta kansa saa itse nähdä, kuinka komea ja kaikin puolin kuninkaaksi sopiva hän on. Hän kun harvemmin tekee mitään sellaista, mikä pääsisi puheenaiheeksi, niin kuin veljensä. Esgeir kärsii aivan turhaan vertailussa Sensoihin, sillä hän on kyllä kaikin puolin parempi nuori mies, ja varmasti kuninkaaksi sopivampi – niin paljon kuin toki myös Sensoista pidän. Esgeir on vain turhan ujo, mutta toivottavasti hän pääsee siitä juuri tällaisilla keinoilla kuin tämä matka. Mutta nyt kun olemme nähneet tärkeimmän, haluat varmasti päästä asettumaan huoneeseesi. Tulehan, vien sinut sinne!"

Marcus seurasi kohteliaasti, mutta pää yhä enemmän pyörällä. Eikä Crispuksen tasainen juttelu lakannut, vaikka oltiinkin liikkeellä.

"Meillä oli hiukan vaikeuksia sijoittaa sinua sopivaan huoneeseen, kun et olet aatelinen mutta et oikeastaan palvelijakaan, ja papiston edustaja vielä. Rouva Flammea Leona kun on kovin tarkka siitä, että kaikki tehdään oikean arvojärjestyksen mukaan. Eikä sinua voida laittaa isä Pertenniuksen entisiin huoneisiin, ne ovat niin kurjassa kunnossa ja vetoiset kuin mitkä, mutta hän ei vain suostunut vaihtamaan niitä. Sanoi, että karaistuminen vahvistaa sielua. Kyllä hänen sielunsa sitten vahvistuikin niin, ettei ihme, että se pääsi hänen ruumiiltaan karkuun."

Marcus vilkaisi muistiinpanojaan katsoakseen, olisiko niistä apua, mutta toistaiseksi niissä oli vain numeroita. Hän oli merkannut pienellä siistillä käsialallaan tarkasti muistiin kaikki Crispuksen luettelemat luvut:

"Jumalkuningas Coronus Oignon Callidus

15 muuta kuninkaallisen perheen jäsentä

28 muuta aatelista

93 palvelijaa, joista 31 vapaita

32 palatsin kaartilaista"

Ei niin, että hän olisi keksinyt listasta itsessään mitään erityistä hyötyä, mutta numerot olivat tuttu asia, järjestyksen ja struktuurin asia; ne olivat edes jonkinlainen oljenkorsi hämmennyksen aallokossa. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan riittäneet.

"Pelkään, että minulla on kovin vähän käsitystä palatsin asukkaista ja siitä, mitä minun pitäisi heistä tietää", hän sanoi anteeksipyytävästi. "En tosiaankaan tiedä edes, kuka on rouva Flammea Leona, ja hän vaikuttaa kuitenkin joltakulta, joka minun pitäisi oppia tietämään."

Crispus naurahti. "Älä ole huolissasi, en usko että voit välttyä tutustumasta rouva Leonaan – tai muihinkaan päähovirouviin sen puoleen. He eivät saa rauhaa, ennen kuin ovat nähneet sinut ja saaneet sinut sijoitettua mielessään – ja muutenkin. Rouva Flammea Leona on kuningatar Pomme de Terren päähovirouva ja ainakin omasta mielestään maailmanjärjestyksessä heti kuninkaallisista seuraava. Onhan hän ollut täällä pitkäänkin, kohta seitsemän vuotta, ja sitä paitsi korkeaa sukua. Rouva Cerva Placida on ollut kuningatar Elwynin hovirouvana – Elwynillä on vain yksi – kauemmin, mutta hän ei ole niin ylhäistä sukua ja sitä paitsi hän ei välitä arvostaan ollenkaan niin paljon. Hänen elämänsä keskipiste on jossain kuningatar Elwynin ja prinssi Esgeirin välillä. Omia lapsiahan hänellä ei olekaan, ja se onkin suuri suru, hän kun on niin äidillinen ja ihastuttava ihminen. Rouva Shiroi no Suisho on ollut kuningatar Asashin päähovirouva muutaman vuoden, mutta hänhän onkin kuningattaren serkku ja tuli tämän mukana hoviin Hidarista jo muinoin. Silloin hän oli aivan pikkutyttö vielä, ujo ja herttainen kuin mikä. Muistan hänet oikein hyvin, olin itse samanikäinen poikanen silloin." Crispuksen hymy suorastaan säteili armollisuutta.

"Mutta hänenkin elämänsä on ollut tragedia, jos on rouva Placidankin. Minun täytyy sanoa, että oli kuningatar Asashilta todella kauniisti tehty ottaa hänet takaisin, vaikka siitä onkin paljon pahoja puheita, kun ei hän käy koskaan tapaamassa miestään tai poikiaan – toinen poika on käsittääkseni vielä kotonakin, toinen upseerikoulussa. Ja kyllä minusta hovirouvakin voisi edes joskus hymyillä tai kiittää!

…Mutta silti minusta rouva Ainokon keksimä nimitys ‘rouva Sitruuna’ on hiukan ankara. Rouva Odora Ainoko tuli juuri takaisin hoviin prinsessa Baquetten seuraksi – hänkin oli nuorena tyttönä hovineitona, ja he ovat aina olleet Corona Baquetten kanssa sydänystäviä. Ehkä rouva on nyt ottamassa takaisin menetettyjä vuosia, sillä he olivat kuulemma tyttöinä melkoisia kujeilijoita.

Ja sitten meistä kaikista on ollut jännittävää tutustua kuningatar Pommen uuteen hovineitoon, hänen sisarentyttäreensä. Ètoilehan on Terren ylipapittaren tytär ja siten käytännössä Terren prinsessa, mutta enemmänkin hänestä huomaa sen, että hän on jo täysivaltainen papitar. Hän on kovin aikuisen oloinen ollakseen vasta kuudentoista, mutta oikein kohtelias ja miellyttävä. Odotamme mielenkiinnolla, miten hän ja Pêche tulevat toimeen. Cerise ei oikein ole uskaltanut lähempää tuttavuutta, mikä on sääli. Ehkä hän vähitellen rohkaistuu vaikkapa vertailemaan kokemuksia papittareksi tulemisesta", Crispus lopetti hilpeästi uskomattoman polveilevan tarinanjuoksunsa. "Kas tässä."

Huone oli valoisa, mukavasti kalustettu ja monin verroin ylellisempi kuin mihin Marcus oli temppelissä tottunut. Vuodekin oli ainakin kolme kertaa niin leveä kuin hänen yksinkertainen lavitsansa tutussa kivikopperossa. Lattialla oli useita mattoja (kolme – mutta se oli kolme enemmän kuin temppelissä) ja seinillä oli kuvakudoksia, jollaisia Marcus oli aiemmin nähnyt kudottavan Luna Magnan temppelissä. Huoneessa oli myös pöytä, jolle mahtuisi levittämään kaavioita sydämensä kyllyydestä, lokeroita kirjakääröille ja pari tuolia. Hiilipannu odotti vuoteen jalkopäässä yötä.

Marcus tajusi tuijottavansa suu auki ja sulki suunsa nopeasti.

"No, kelpaako?" Crispus kysyi leikkisästi.

"Tuota – kyllä, toki, hyvänen aika, mutta eikö tätä huonetta tarvitse joku ylhäisempi henkilö? Voin – voin vallan mainiosti majoittua paljon pienempäänkin tilaan…"

"Kuka tätä nyt muka tarvitsisi? Ei, ei tätä huonetta ennenkään käytetty kuin vierashuoneena. Tila ei ollut se ongelma sinun sijoittamisessasi, vaan se, että sijaintisi olisi arvosi mukaisessa suhteessa kuninkaallisiin huoneistoihin. Rouva Leona on sellaisesta hyvin tarkka.

Jos tarvitset jotain, niin vedä tuosta narusta. Se soittaa kelloa, ja joku palvelijoista tulee paikalle."

Marcus avasi ja sulki suunsa uudestaan. Palvelijoita? Miten ihmeessä hän osaisi käskeä palvelijoita? Crispus taisi huomata hänen hämmennyksensä, sillä tämä kysäisi hiukan alentuvasti hymyillen:

"Olet taitanut temppelissä tottua palvelemaan itse itseäsi, vai kuinka?"

Marcus sai nyökättyä.

"No, täällä on vähän toiset tavat, olethan sinä kuitenkin vapaa mies ja Arianuksen edustaja, ja ennen kaikkea asemassa, jossa kuninkaallisen perheen jäsenen on voitava totella sinua. Ei suinkaan käy, että juoksisit itse asioillasi niin kuin palvelija tai orja. Sehän laskisi kuninkaankin arvovaltaa, jos hänen poikansa opettaja käyttäytyisi niin. Koeta muistaa se, äläkä anna muiden kuin kuninkaallisen perheen käskyttää itseäsi – niin, ja ihan noin rauhan vuoksi, jos se ei häiritse ensisijaista tehtävääsi, päähovirouvien ohjeita kannattaa myös noudattaa. Heidän pääasiallinen tehtävänsä kun nyt kuitenkin on varmistaa kuninkaallisen perheen mukavuus. Mutta älä anna muiden palvelijoiden hyppiä nenällesi. Varsinkaan Ancilla Flamman – hän varmaankin yrittää. Hän on Corona Pêchen palvelustyttö", Crispus lisäsi selittävästi, "ja prinsessa antaa hänelle aivan liian suuria vapauksia, kun he ovat kasvaneet yhdessä lapsesta asti. Eikä hänen isänsä osaa pitää häntä kurissa lainkaan – mutta Apiksella on toki kovin kiire kuninkaan palvelemisessa, joten en minä siitä häntä syytä. Omakin tyttäreni tahtoo juosta omia menojaan, enkä minä sille oikeastaan paljon ehdi voida, kun hän kerran hoitaa palvelustehtävänsä keittiössä kunnialla."

Crispus meni puhuessaan vuoteen luo ja nosti sen peitteitä kai tarkastaakseen vuoteen kunnon. "Vaihdettu ja pöyhitty, hyvä", hän huomautti ohimennen. "Niin, Flamma se oikeastaan on ainoa hankala. Rouva Modeste, joka on kuningatar Pommen vanha imettäjä, on jo niin korkeassa iässä, että hän on oikeutettu pieniin oikkuihinsa, ja me kaikki palvelusväen parissa pyrimme tekemään hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ancilla Vera, kuningattaren kamaripalvelijatar, on hiukan hidas, joten hän tekee vain sen, mitä käsketään, eikä koskaan saa omia päähänpistoja. Ja vaikka minua vähän huolestutti tuo Nokori, jonka kuningatar Asashi järjesti Kawan palvelijattareksi viime vuonna, kun hänestä näkee niin selvästi, että hän on saanut hienon naisen kasvatuksen eikä suinkaan palvelijan, niin hän on ollut oikein kohtelias. Hiukan turhan ylhäinen hän kyllä on, mutta eipä hän mykkänä juuri muuta voikaan. On ihme, että hän saa itsensä ja prinsessan tarpeet niinkin hyvin ymmärretyksi kuin saa."

Marcuksen myötätunto heräsi heti. "Mykkä? Onko hän kuuromykkä?"

"Ei, kyllä hän kuulee ja ymmärtää oikein hyvin, nykyään meidän kieltämme aivan siinä missä omaansa. Hän ei vain puhu. Minä luulen, että kyllä hän osaisi puhua, mutta jostain syystä hän ei vain halua. Joskus hän näyttää siltä kuin olisi juuri sanomassa jotain ja muistaisi sitten olla tekemättä sitä. Mitäpä noista hidarilaisista oikeastaan voi tietää? Kuningatar Asashi kuitenkin luottaa häneen, joten kaipa hän on niin kuin olla pitää. Ja ainakin hän on todella omistautunut prinsessalle ja tämän yksityisyyden varjelemiselle."

Crispus piti yllättävän tauon, ja Marcusta jäi vaivaamaan, että hänen odotettiin ymmärtävän jotain, mitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt.

"No, joka tapauksessa voit nyt asettua taloksi kaikessa rauhassa. Suurin osa Heidän Ylhäisyyksistään on viettämässä iltapäivälepoa tai valmistautumassa iltaa varten. Hänen Jumalallinen Armonsa on tänään paremmassa kunnossa, joten illalla on odotettavissa pientä ilonpitoa. Hänen Ylhäisyytensä kuningatar Pomme toivoo tapaavansa sinut siellä, ja samalla tutustut sitten Hänen Ylhäisyyteensä Coronus Povroniinkin. Lähetän sinulle pikapuoliin jotain suuhunpantavaa – ja muista soittaa, jos tarvitset jotain!"

Ja säteilevästi hymyillen Crispus meni menojaan. Marcus löysi itsensä seisomasta keskellä lattiaa, toinen silmä auringossa, toinen varjossa, ihmetellen, miksi seinät tuntuivat täällä niin paljon paksummilta ja ahdistavammilta kuin temppelissä.

Tuosta ensimmäisestä illasta Marcus ei jälkeenpäin muistanut kuin irrallisia kuvia, niin kuin joku olisi hakannut illan tapahtumat marmorireliefiksi ja ripustanut sen pala palalta Marcuksen huoneen seinälle, josta kuninkaalliset ja heidän seuralaisensa – vielä paljon leijonia pelottavammat – tuijottivat häntä ylhäisen välinpitämättöminä, kukin luontonsa mukaan.

Kuningas Coronus Oignon Callidus, yllättävän pieni mies, tanakkuudestaan huolimatta jotenkin kokoon painunut, jonka silmien ympärillä olevat tummat renkaat kertoivat Marcuksenkin vähäisillä lääkärintiedoilla, että jumalallisuus oli jo alkanut valmistella siirtymistä eteenpäin. Kuninkaan pakonomainen leppoisuus ja tottumuksen tuoma armollisen alentuva nyökkäys. Kuninkaan jaloissa rapsutettavan sylikoiran tavoin loikoileva tanssityttö, pelkkiä pehmeitä kaaria ja laiskaa hymyä.

Kuningatar Pomme de Terren yllättävän vaalea hehkeys ja ylitsevuotava herttaisuus; sanat joissa äidin huoli kaikui jossain määrin epäaitona – ei ehkä niinkään tunteensa kuin esitystapansa vuoksi. Hymyn takaa kuultava terä, joka jätti sen kohteelle epämääräisen hämmennyksen. Kuningatar Asashin vakava hiljaisuus ja salavihkaiset, mutta säännöllisesti toistuvat vilkaisut hänen poikansa suuntaan. Prinssi Coronus Sensoin puoliksi huoleton, puoliksi raivokas voima, joka tuntui koko ajan olevan vähällä purkautua: kuin vammojen häkkiin suljetun pedon vimma, kun se tietää, että jonain päivänä kalterit ovat mennyttä, mutta juuri nyt ne ovat siinä, tiellä. Prinsessa Corona Cerisen pyöreillä, sievillä kasvoilla lakkaamatta vaihtuvat ilmeet: nyrpeä, miettivä, keimaileva, ja taas miettivä. Ja prinssi Coronus Poivronin, tulevan oppilaan, vaisu vastaanotto: sellaisen lapsen ilme, joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi, koska ei usko voivansa yltää toisten esimerkkiin tai ainakaan sen yli.

Ei Poivron suinkaan pahalta tai toivottomalta vaikuttanut. Hän kyllä mutisi vaimeasti jotain enempien kirjaopintojen turhuudesta, mutta vastalauseessa ei ollut todellista pontta. Turhan itsekeskeisyyden alla hänessä tuntui olevan taipuisa ydin, joka vain haki epätoivoisesti selvää suuntaa – ehkä jossain määrin väärien viittojen mukaan. Jo sinä iltana kävi selväksi, että hän ei tosiaankaan osannut itse hillitä viininsä määrää, ja viini todellakin kuninkaan illastaessa näytti virtaavan.

Entä seuralaiset sitten? Jos kuninkaalliset olivat lepääviä leijonia, niin mitä sitten olivat nämä lauman lähellä valppaina vartioivat olennot? Hyeenoihin vertaaminen olisi ollut liian jyrkkää, ja kuitenkin jotain paljon häkellyttävämpää jäi heidän kuviinsa. Rouva Cerva Placida, joka pyöreänä ja lämpimänä tuntui olevan kuningatar Elwynin jalat, kädet, vaunut ja hevosetkin: kuningatar itse oli sinä iltana melkein patsaan lailla näkymätön; häntä ei ollutkaan, jollei rouva Placida liikuttanut häntä. Rouva Flammea Leona, värikäs, sukkela ja liiankin tilaa vievä, kuin hiukan liian suureksi leimahtanut liekki, jonka haluaa vain kiertää tarpeeksi kaukaa. Ètoile de Terre, ylväs ja hillitty käytös ristiriidassa siron tyttösen olemuksen kanssa. Prinsessa Corona Baquette ja rouva Odora Ainoko, molempien hymy jollain tapaa vino, molempien katse monimielinen; rouva Ainokon sanat (lähes ainoat sanat, jotka mieleesi jäivät): "Arianuksen pappi? Kuinka… suloista. Hänen Korkeutensa Sanitus Claudius on minun oikein hyvä ystäväni. Toivon, että viet hänelle lämpimimmät terveiseni."

Ja rouva Shiroi no Suisho. Kuinka kauan tuo kuva edes säilyi sellaisena kuin se alun perin oli? Ja mitä oli "alun perin"? Pehmeä profiili, kuin lapsuudesta jäänyt muisto. Hidarilaisen tummat hiukset huomiotaherättämättömällä nutturalla. Äkisti kohotettu leuka, juonteet suun ympärillä valossa terävät: kylmän talviyön tähtien pistävyys ja etäisyys. Samalla tavoin kuin niin monella tässä joukossa kuori, joka kahlitsi sisäänsä jotain aivan muuta, joka taisteli tuota kuorta vastaan. Kitkeryyden kuori loputtoman surun ja yksinäisyyden aavikkoa kahliten.

Sitä kaikkea tuskin saattoi kuva heti ensimmäisenä iltana sisältää.

Tai miksi ei? Miksi ei voisi jokin, jota oli mahdoton uskoa muuksi kuin jumalien säätämäksi, näyttäytyä kokonaan heti, ilmestyksen tavoin?

Myöhemmin Marcuksen oli pakko hyväksyä, että niin saattoi olla.

Talviaurinko valaisi kirjoitussalia, kellasti suurella pöydällä levällään olevia kaavioita, heitti vinoristikoita toiseen suuntaan käärötelineiden pysyvien vinoristikoiden yli. Oli hiljaista ja viileää; vetoistakin ehkä, mutta siihen oli tottunut. Huoneen nurkassa hiilipannu räsähti silloin tällöin. Coronus Poivronin fysiikanopiskelu oli keskeytynyt taas kerran kiintoisampaan matkaan kenraali, prinssi Coronus Hayashinin kanssa.

Marcus oli päättänyt käyttää toimettomuutensa kerrankin velvollisuuden täyttämiseen ja kirjoittaa äidilleen Ingenumiin. Oli mennyt jo vuosi siitä, kun hän oli tullut palatsiin, ja hän oli kirjoittanut yhden ainoan kerran, melkein heti saavuttuaan, ja äidiltä oli tullut sen jälkeen jo kolme kirjettä, joissa toruttiin häntä vaiteliaisuudesta ja pyydettiin uutisia palatsista. Luonnollisesti äiti (ja epäilemättä myös sisaruskaarti, mutta he eivät tohtineet sanoa suoraan sellaista, mitä vanhalle äidille suotiin) halusi kiihkeästi kuulla sellaista tietoa hovista ja sen ihmisistä, jota uskoi hänen pääsevän näkemään ja kuulemaan.

Hän oli välttänyt tätä samaa velvollisuutta juuri samasta syystä ties kuinka kauan. Nytkin hän istui – taas kerran – tyhjän paperiarkin ääressä, kynä tiputellen mustetta, kun se pysähtyi odottamaan sanaa.

Mitä hän voisi kertoa? Mitä menneestä vuodesta voisi kertoa sellaista, mikä ei olisi jo yleistä tietoa koko maassa, mutta olisi silti kerrottavissa ilman, että hän rikkoisi kuuliaisuuttaan jumalkuningasta ja tämän perhettä kohtaan.

"Rakas äiti, olen ollut vuoden palatsissa ja tänä aikana olen välittänyt yksitoista viestiä hovirouvilta Hänen Pyhyydelleen Sanitus Claudiukselle, joista tiedän ainakin neljän sisältäneen kutsun illalliselle, sillä minulle erityisesti kerrottiin niin."

"Rakas äiti, jumalkuningas on vanheneva, kärttyisä mies, joka viettää kaiken sen ajan, jolloin ei kärsi kipuja, juhlien unohtaakseen kipunsa, muttei koskaan onnistu. Hänen vaimonsa ja lapsensa eivät kunnioita häntä, eikä siten kukaan koko hovissa."

"Rakas äiti, vaikka tehtäväni on opettaa matematiikkaa yhdelle nuorelle prinssille, minusta on tullut jonkinlainen sielunhoitaja koko hoville. Kuulen heidän ajatuksensa ja salaisuutensa, sellaisetkin, joita en halua kuulla, mutta en voi kertoa sinulle niistä ainuttakaan."

"Rakas äiti, olen löytänyt ainoan naisen, jota olen koskaan rakastanut ja jota tulen rakastamaan päivieni loppuun asti. Hän on vierasmaalainen, minua melkein kymmenen vuotta vanhempi ja naimisissa."

Ei. Ei mitään niistä seikoista, jotka hänen mieltään todella painoivat.

Mistä hän voisi kertoa?

Siitä, kuinka kruunuprinssi osui sopivasti maakuntamatkallaan Flammeumiin niin, että saattoi marssia maakunnan pääkaupunkiin joukkojen etunenässä, tiesi jo koko valtakunta. Ja siitä, että kuningatar Asashi vei varhain keväällä molemmat lapsensa valtiovierailulle kotimaahansa Hidariin, ja sen jälkeen Coronus Sensoi ja Corona Kawa jatkoivat matkaa Arribaan. Ja kuningatar Pommen yllättävästä, myöhäisestä raskaudesta, joka päättyi onnellisesti syksyn alussa terveen prinssin, Coronus Bourdonin, syntymään, oli jo kohuttu aivan tarpeeksi.

Oliko hän jo kertonut ensimmäisessä kirjeessään uusien hovineitojen tulosta? Talvella, melkein vuosi takaperin, olivat sekä kuningatar Asashin että Corona Baquetten nuoret hovineidot vaihtuneet. Asashin hovineitona oli nykyään Oliviumin herran nuorin sisar Olivia Emicaria, hyvin kiltti, tasainen ja nöyrä tyttönen, ja Corona Baquetten hovineitona Plena Victoria, rikkaan coronumlaisen suvun tytär, joka osoitti selvästi opinhalua ja ihaili suuresti senaattori Virta Aemiliaa. Marcus oli myös huomannut Victorian jonkin aikaa hovissa vietettyään alkaneen kärsiä sydänsuruja, joiden kohdettakaan ei ollut vaikea havaita, kun vain tarkkaili: kruunuprinssi Esgeir. Siitä hän ei tietenkään voisi äidilleen mainita, sehän oli toisen ihmisen yksityinen asia. Coronus Esgeirin tuntemuksista oli vaikea sanoa, hän kun ei yleensäkään ollut kovin ulospäinsuuntautunut.

Omista tuntemuksistaan Marcus ei uneksinutkaan kirjoittavansa. Jos hän viittaisi sanallakaan siihen, että hänen sydämessään oli ketään, hän tuntisi jo tahraavansa Suishon kunniaa. Joskus olisi silti ollut helpottavaa, kun olisi voinut kertoa jollekulle siitä, kuinka sydäntä pakahdutti. Siitä, kuinka tunne itsessään saattoi sellaisen puhtaan haltioitumisen valtaan, jollaista hän ennen oli kokenut vain jumalastaan. Siitä, kuinka suunnatonta tuskaa ja puolustamishalua saattoi tuntea toisen kivusta maailmaa vastaan.

Siitä, kuinka päiviä, viikkoja ja kuukausia mittasi niillä yksittäisillä hetkillä, jolloin saattoi kurottaa toisen aavikolle ja lähestyä edes vähän, melkein huomaamatta johdatella toista edes vähän lähemmäs aavikon reunaa. Aluksi niitä oli vain hyvin harvoin, mutta Marcus oli onnistunut olemaan kärsivällinen, suora ja nöyrä ja siten – melko varmasti Suishon tarkoittamatta – saavuttanut hiukan tämän luottamusta. Sen verran, että kesän loppuessa ja syksyn alkaessa oli jo muodostumassa tapa, että he kävelisivät palatsin kanaalin rantaa edestakaisin ja keskustelisivat musiikista – ei joka päivä, mutta melkein joka toinen. Aivan viime kuukausina oli Suisho jopa myöntänyt laulavansa yhä jonkin verran, ja esiin oli noussut mahdollisuus, että he voisivat harjoitella yhdessä joskus. Se ei kuitenkaan vielä ollut toteutunut. Ehkä Suisho ei luottanut Marcuksen taitoihin tarpeeksi, tai ehkä ei vielä kuitenkaan halunnut jakaa jotain sellaista, joka oli niin suora tie hänen sisimpäänsä.

Mustetahra paperilla oli taas kasvanut. Marcus huokasi päättäväisesti ja keskittyi taas miettimään turvallisia tosiasioita, jotka kaikki tiesivät ja jotka voisi kertoa.

Syksyllä, kun Pomme de Terren poika oli syntynyt, kuningatar vei kaikki lapsensa kuukauden matkalle Terreen esitelläkseen uuden tulokkaan omalle suvulleen. Myös hänen sisarentyttärensä Ètoile sai tuolloin tilaisuuden vierailla kotonaan. Marcus olisi ehkä voinut lähteä mukaan Poivronin opettajan ominaisuudessa, mutta juuri silloin syksy oli ollut kauneimmillaan ja tehnyt menneiden muistelemisen ja tunteista avautumisen helpoksi. Ehtisihän Terreen vielä myöhemmin – aavikon läpi ei ehkä myöhemmin johtaisi tietä.

Ja vieläkään aavikko ei ollut yhtään pienentynyt. Marcus vain kuvitteli voivansa nähdä edessään jonkinlaisen keitaan; jonkinlaisen välipysähdyksen matkallaan kohti luottamusta ja ehkä mahdollisuutta parantaa.

Sitten ilmoitettiin sovitun avioliitosta Corona Kawan ja hidarilaisen ylimyksen Shiroi no Rakurain, Hidarin kuninkaan veljenpojan pojan, välillä. Morsian oli yhä matkallaan Arribassa, mutta ilmeisesti kuningatar Asashi saattoi päättää asian tämän poissaollessakin. Niin ainakin kaikki olivat olettaneet – kunnes Kawa ja hänen veljensä olivat palanneet, ja kävi ilmi, ettei prinsessa ollutkaan niin taipuvainen avioliittoon kuin oli toivottu. Kuningatar oli selvästi yllättynyt ja syvästi loukattu prinsessan kapinahengestä, varsinkin kun Hidarin seurue saapui häitä varten aivan pian Kawan ja Sensoin palattua. Nyt häitä oli siirretty jo kerran Kawan loukattua kätensä miekkailuharjoituksessa (mitä palatsin väki piti äärimmäisen kummallisena).

Toinen häitä varjostava merkillinen seikka oli se, että pari kuukautta ennen sovittua päivää kuningatar Laakson Elwyn ilmoitti, että hänen oli palattava kotiinsa. Selitystä kuningatar ei antanut, eikä myöskään arvioinut paluupäivää. Häiden lähestyessä häntä ei vieläkään näkynyt. Hänen hovirouvansa Cerva Placida oli saattanut hänet matkalleen ja mennyt sitten Murumiin tapaamaan sairasta isäänsä, eikä ollut hänkään vielä palannut.

Rouva Cerva Placidan puoliso Ingenus Propitius, kuninkaallinen teatterimestari, oli vaimonsa sijaan joutunut hovissa tapahtumien keskipisteeseen. Hänen osalleen lankesi hääjuhlan järjestely, sillä oli selvää, ettei prinsessa Kawa hyväksyisi järjestäjäksi hupimestari Funius Felliusta, jota hän inhosi (ja siinä suhteessa Marcus salaa hurrasi prinsessan hyvälle maulle). Kuninkaan kamariherra Ancillus Apis olisi ehkä voinut myös ottaa tehtävän, mutta tasapainoilu kuninkaan, hovirouvien ja kaiken palveluskunnan välillä oli lopulta käynyt Apikselle liian raskaaksi, ja hän oli kärsinyt jonkinlaisen hermoromahduksen. Hän oli yhä lepäämässä Thermaen kylpylässä, eikä kuningas ollut vielä nimittänyt uutta vakituista kamariherraa. Ja vaikka olisikin, ei tämä olisi tiennyt tarpeeksi oikeastaan mistään. Niinpä tehtävä oli langennut Ingenus Propitiukselle, joka tähän asti oli tunnettu lähinnä pikkutarkkana miehenä ja intohimoisena käsikirjoituksien keräilijänä.

Tämä valokeilaan nousu oli tietenkin tehnyt hänestä yhtäkkiä kiinnostavan myös hovirouvien pikkupaheellisessa piirissä: huolimatta siitä, että hänen puolisonsa oli ollut heidän kanssaan samassa tehtävässä vuosikausia, Flammea Leona ja Odora Ainoko saattoivat tuskin odottaa tilaisuutta iskeä kyntensä teatterimestariparkaan!

Mutta siitä Marcus ei aikonut kirjoittaa.

Hän epäröi, voisiko kirjoittaa myöskään Nokorista – mutta toisaalta tämän uusi asemahan oli julkinen. Corona Kawa oli nimittäin palattuaan ilmoittanut, että tämä häntä uskollisesti palvellut ja vartioinut mykkä hidarilaisneito oli todellisuudessa samaa kuninkaallista huonetta kuin kuningatar Asashi ja tämän lapset, ja siten hän olisi vastedes aatelinen seuralainen muiden aatelisten seuralaisten rinnalla, nimeltään Shiroi no Nokori. Marcus oli iloinnut nimityksestä, sillä Nokori oli vaikuttanut hänestä aidosti hienolta naiselta, joka varmaankin oli kärsinyt vääryyttä samaan tapaan kuin Suisho. Mutta Suisho suhtautui Nokorin nimitykseen huolestuneesti, jopa vihamielisesti, ja sanoi sen olevan hyvin epäilyttävän. Nokorin taustassa oli melkein varmasti jotain hämärää. Niinpä Marcuskaan ei enää ollut varma, mitä ajatteli asiasta.

Ei, sitä hän ei taaskaan voisi mainita.

Hääjärjestelyt. Niistä naiset halusivat kuulla, eikö niin? Kaikkien jumalien ylipapit ja –papittaret olivat tulossa siunaamaan liiton, ja seremonioita järjestettäisiin kaksi: domuslainen ja hidarilainen. Paikalla tulisivat olemaan kaikki Domuksen merkkihenkilöt. Prinsessa Pêche aikoi lausua itse kirjoittamansa runon. Niin, ja Suisho aikoi laulaa. Marcus tiesi prinsessa Kawan pyytäneen tätä henkilökohtaisesti ja vieneen tälle tekstin, jota halusi käytettäväksi. Suisho oli etsinyt vanhan hidarilaisen sävelmän, johon teksti sopi… muttei ollut pyytänyt Marcusta säestämään.

Ja taas hän eksyi aiheesta. Ei hän saisi olla katkera. Mitä syytä tai velvollisuutta Suisholla olisi ollutkaan pyytää häntä siihen? Eiväthän he olleet vielä edes soittaneet yhdessä. Hän yrittäisi vain iloita siitä, että tämä saattoi antaa jotain sielussaan piilevästä kauneudesta edes tämän kerran.

Sikäli kun häitä nyt tulisi. Prinsessa Kawa oli nimittäin vielä miekkailuonnettomuutensa (ja sitä edeltäneen kihlajaisseremonian) jälkeen riidellyt äitinsä kanssa niin, että koko palvelusväki tiesi siitä. Crispus, joka yleensä vain keräsi juorut eikä jakanut niitä edelleen, unohti silloin tällöin, että Marcus oli myös saman palatsin asukas eikä vain pappi ja sielunhoitaja. Tällä kerralla hän mainitsi kummissaan, kuinka Kawa oli huutanut äidilleen, että tämä oli pettänyt hänet luvattuaan hänelle vanhan, epämiellyttävän ja ei-uhkaavan sulhasen, ja ettei hän missään olosuhteissa menisi Rakurain kanssa naimisiin.

Marcuksestakin se oli äärimmäisen kummallista. Shiroi no Rakurai vaikutti tosiaan hyvin miellyttävältä mieheltä, kaikin puolin sellaiselta kuin ihanteellisen hidarilaisen piti olla, ja hän tosiaan oli nuori – noin Marcuksen ikäinen – varsin hauskannäköinen ja käytökseltään ystävällinen. Hänen nuorempi sisarensa, joka oli seurueessa mukana, oli myös kotiutunut Domukseen nopeasti ja oli viettänyt huomattavan paljon aikaa kruununprinssi Esgeirin seurassa (mitähän siitä mahtoi ajatella Plena Victoria parka, joka ei koskaan kuitenkaan voisi Domuksen tulevaa kuningasta puolisokseen saada?).

Seurueessa oli mukana myös Hidarin korkeimman oikeuden tuomari, joka virkamiehenä vastaisi seremonian lainvoimaisuudesta. Hän oli tuonut Suisholle kirjeen tämän veljeltä, joka oli myös yksi tuomareista.

Marcus huokasi taas. Toivotonta. Rakkaus oli määrittänyt hänen koko olemassaolonsa uudestaan. Se ulottui kaikkeen, mitä hän teki, ajatteli ja oli. Jos hänen uskonsa jumalien hyvyyteen ja Arianuksen johdatukseen olisikin horjunut kaiken sen ansiosta, mitä hän oli oppinut inhimillisestä heikkoudesta tänä vuonna (myös niiden heikkoudesta, joiden olisi kuulunut olla heikkouden yläpuolella), niin tämä tunne, tämä vuoria suurempi, joka täytti hänet kokonaan ja valui yli äyräittensä, nosti hänet kaiken arjen ja maallisen yläpuolelle pelkällä olemassaolollaan – se yksin olisi palauttanut hänen uskonsa kaikkineen.

Rakkaus oli olemassa. Suisho oli olemassa. Mitä muuta hän enää tarvitsi? Kaiken, mitä hän teki täyttääkseen velvollisuutensa ja auttaakseen toisia ihmisiä, hän teki ollakseen rakkautensa arvoinen.

Hyvä on sitten.

"Rakas, kunnioitettu äitini,

haluan kertoa sinulle jotain. En voi kertoa sinulle kuka tai mitä, mutta toivon, että iloitset kanssani siitä, mitä se minulle merkitsee…"