Tarinan verran, jos ei muuta:
kyynelen tai
            parikin

- etäisellä seinällä valon viuhka,
vaahteroiden roviot tyhjän kadun yllä,
putoava tähti taivaalla
jossa ikuisuus ei ole musta
     vaan mustan täydellinen puuttuminen,

lentokoneiden nousevat kaiut,
sydämen kasvava äänettömyys,
sen hetken kauhu ja riemu
                         kun tajuaa
     että uskaltaminen on mahdollista
ja että joskus voi kosketukseen yltää

näiden kaikkien takaa haluan kerätä
merkitysten sirpaleet yhteen, yhdeksi
ja antaa sen sinulle

sen ainakin ansaitset, poika:
tarinan,
         kyyneleen tai pari

Tässä mustassa laaksossa
neulaskudoksen vankina
valo silmäripsien välistä on tähti 
ja magneetti

- on niin kylmä -

hypnotisoituna kuljet roihua kohti
muttet yletä, et saavuta
kunnes äkkiä 
hahmotat perspektiivivirheesi:

läheltä nähtynä kynttiläkin 
                         on haaste pimeälle,
välttämätön muistutus, ehdottoman tarpeen

- mutta voi miten kylmä tuuli on,
ja miten sen ruoste repii ihoa -

ilman kynttilöitä olisit sokea, tiedäthän sen

- mutta voi miten paljas olet tuulen rosoja vasten -

valo näyttää polun ja suunnan
mutta kauan ennen perillepääsyä
kylmä raatelee sinut kappaleiksi

Sinun kiivautesi ja sinun kipusi
                     ruumiini läpi

solujen seinämät, veri, luu, hermot:
minut rakennettiin soittimeksi

syvemmältä kuin valo soi sinun kipusi musiikki

tiedotta, tahdotta minun täytyy soida sinua

sormet väkisin kurottuvat, korva joka toistaa kaiun:
minut rakennettiin peiliksi

syvemmältä kuin aika välähtää sinun kirkkautesi
ja uudestaan ja uudestaan häikäisee 

minun täytyy heijastaa sinua

ystäväni, veljeni, 

kirkas, pimeä, kirkas

Vuodesta toiseen ja yöhön 
palavat vaahteroiden soihdut

jotta jokaisessa etsisin sinun sankarinsielusi 
aina uudestaan 
               ja uudestaan

Vuodesta toiseen annan sinulle kaikki tähdet
jotta ne toistaisivat nimesi ajalle

  ajattomuuden kirjoista

olet tulevaisuus, suurempi kuin minä koskaan

kaiut minussa 
               ja kaltaisissani
ikuisuuteen asti

Tänään, näinä päivinä,
keskellä nopeaa kuolemaa ja hidasta: 
vereen hukkumista ja graniittiin ja tuhkaan 
                                            ja repeytyviä jäseniä;
pelkoa joka ei anna anteeksi ennen koston laukeamista;
keskellä ihmisiä jotka ovat vajonneet alkusyntiin
                          ja unohtaneet pienen ja jokapäiväisen,
unohtaneet rakkauden ja kaipuun ja kosketuksen
ja sen, miten kipeää ja ihmeellistä on kasvaa juuri nyt, 
juuri nyt;
unohtaneet urhoollisuuden
                jota vaatii ihmisennälkä ja sen kestäminen;
mikä vika on minussa näinä tyhjyyden päivinä
 
kun minut täyttää mykistävä ilo 
                                  elämästä:
kun  sen kauneus ja voima ja lupaus rävähtää eteeni
itsetiedottomana, kärsivänä, toivovana,
pienenä, suurena, vahvana, haavoittuvana

kun rakkaus vyöryy ylitseni - eikä edes minua koskeva rakkaus
vaan toisten rakkaus, joka alkaa soida minussa - 
puhtautensa, viattomuutensa tähden kirkkaampana
                                   kuin liekit taivaanrannassa;
todellisempana kuin savu ja yö;
valkeampana kuin usko ja toivo ja kuolema;
korkeampana kuin ohjusten radat...?

Elämä, luominen, totuus, kaikki yksi:
ojennettu käsi.
                Antautuminen. 
                          Hyväksyminen. 
                                         Avoimuus.

Älkää unohtako. 

Älkää koskaan unohtako, rakkaani.  

Love... matters. 
Never deny it: your love is true
                                  and worthy

whether received, responded or only
                          accepted with grace.

All love, when freely given, is worthy,
elevating both lover and loved:
a gift in this dark, dry land
to shine from above for our eyes.

Pain is not of value in itself.
Sometimes pain is necessary, to be
  - if not accepted, then - endured
to let love flash untarnished, undarkened.

True desire: to give
even when it means giving up, giving freedom

...yes, my dear champion soul, even then.

But believe me in this: 
your love shines so very brightly, echoing
                                      in my smaller soul,
a pure strand in this vast web of love 
                                      and fragile hope
from one to another and another,
where we learn to give and take and accept
                                         with grace,
to be ourselves to the fullest,
to love life and all the living,
to be part of the great Music from the Beginning,
adding to the power, adding to Eternity. 

We learn.
We give.
We hurt, for the pain of others and for our own
so we would not forget, ever, that the other is us, the same.
That is love. 
And then, sometimes, a small thing in comparison to all this
                                  that is greater than ourselves,
we also receive: 

gifts, all the more blessed for the surprise.