Love, Or Something Like it

You can still contact me at svaha@iki.fi

These were written for a Certain Someone who knows quite well who he is and could not care less. But that is how it goes. Even so...

There are quite a lot of these. What can I say - love is the force that burns in the pyre of the phoenix, the only true force there is.

A mix of English and Finnish. Sorry. Also, these are mostly in chronological order, so you may have to wade a little to find something that meets with your approval.

(4 Aug 04: I did not expect to have anything more to add to this, but I was wrong. By now I also feel that there's a lot of pure trash here, but some of it is tolerable, I guess.)

(Hän op.2) Hän oli vastahakoinen sankari: uneksija, ei sotilas, ei sitä miksi hänet väritettiin uudestaan ja uudestaan. Mitä muuta tahansa, ei sitä, ei sitä miten määriteltiin, ei sitä mitä odotettiin. Ja hänet määriteltiin niin nopeasti niin monta kertaa, aina uudestaan - sankareille ei ole montaa määritystä, ei lopulta, Solo tai Skywalker, se joka hallitsee ja tuo tuntemattoman tai se johon samaistuu: naisten määrittämät totuudet ja siitä hän sai syyttää vain itseään hakiessaan itseään heistä, määrittäessään itse itsensä heissä (vaikka todella hän ei hakenut itseään, ei tietoa, vain hyväksymistä, hetken lepoa maailmassa jossa tuntemiseen ei voi uskoa, kotia maailmassa jossa sitä ei ole) paeten kotia, paeten rajoja, paeten tuntemista, määrityksiä, nimiä: kaikki nimet olivat hänelle kahleita. Mitä hän halusi? Tulla olemattomaksi? Liukua olevaisen kokonaisuuteen, ilman minää, ilman rajoja? Vai juuri vastakkaista: minän jonka ainoa määrittäjä on se itse; jonka vahvuuteen ei mikään muu voi lyödä leimaa; joka on kokonainen, murtumaton, vuoren kaltainen turva kaikelta mikä yrittää valloittaa, vallita sen yli.

(22.1.02)

To be given a sudden gift, freely, and to be able to accept, freely such small miracles are all too rare and sweet and welcome as water in the dusty desert night of the Valley of the Shadow of Death; from far behind the despair whose clouds never break over that path, a sudden single ray of a star easing the next step for a little moment in time

(Feb. 01)

Taas kerran feeniks ammutaan alas, syöksyy nälän rikkinäiseen spiraaliin hukkuu tomuun ja tuhkaan joka peittää polun loputtomiin halki Varjon laakson pohjan eikä valoa enää ole Suretko yhtään, edes vähän edes yhden kyyneleen verran menetystä ja nälkää ja hylkäystä; yksisiipisen feeniksin pitkää yötä?

(helmik.01, suom. syksy 01)

En löydä sanoja sinua varten: sanat luistavat pois sinusta, määritykset eivät tartu, ei tämäkään pelkään ja rakastan ja tarvitsen ja halveksin, aina sitä samaa, kuolen tuskaan tai hurmioon tai turhaan toivoon tietäen koko ajan ettei peiliä ole, ei heijastusta Kuka sinä olet? Mikä sinua ajaa? Miksi pakenet ymmärrystä? Minkä paljastumista pelkäät niin? Vallan sisimpääsi pienimmänkin, merkityksettömimmän tiedonmurun myötä; niin kuin todellinen nimesi ei olisi yksi vaan jokainen teko, jokainen tunne, jokainen muisto? minä haluan tietää, todella, todella, ei vallan vuoksi, vaan hyväksymisen, ei oikeuden vuoksi, tai omistamisen, vaan käsittääkseni sinun ihmeesi, sielun joka asuu kokonaisena joka osassaan ja jos en voi, jos tietä ei ole, jos lupia ei jaeta voin vain odottaa ovella, eksyä muurin taakse metsään, opetella sanomaan: kuten sinä tahdot

(talvi 02)

Todellisuuden saarnoja en kuuntele. Tuli ei kysy tulevaisuutta, ei tunne muuta kuin oman hetkensä: nyt feeniks ei odota, ei anna lupauksia, feeniksin lento on lupaus nyt olemassaolon polttopiste, ainoa hetki: tähti joka houkuttaa taivaanrannassa, aamu-usvan yli nouseva aurinko, odotuksen värinä silmänräpäyksen, sydämenlyönnin ennen roihua uni jota on seurattava loisto joka on saavutettava intohimon teräksenvalkeus

(talvi 02)

So hard. So hard to bend, to admit I have no defenses against you: you go through me like light, all-pervasive to show everyone how thin my soul is, how full of holes that the sharp, cold light of the bones of your face, the lines of your limbs, the edges of your unformed longing, punches through my dreams and leaves them all dripping on the ground - - - Kuinka voikaan olla niin vaikeaa taipua, myöntää suojattomuuteni: sinä lävistät minut vaivatta kuin valo, tunkeudut joka nurkkaan, paljastat kuinka harvaksi hitunut sieluni on kuinka kylmä terävä valo kasvojesi luista, raajojesi viivoista, muodottoman kaipauksesi reunoista säteilevä puhkaisee uneni ja jättää ne valumaan maahan

(Jan.26 02 / 26.1.02)

En halua taipua oodeihin sinulle, sinusta,
ei ylpeys anna avata itseäni, tulla voitetuksi
(vaikka sitä tahdon enemmän kuin kuuta,
kuin ruokaa,
kuin silmiä korvia henkeä valoa unta). En.
Pelkään.
Sinä kosketat minussa jotain kipeää, syvää,
tahdotonta, tiedotonta
- sellaista mitä ei voi olla: minä osaan itseni,
en ole ymmällä itseni tähden, en ole vieras -

sinä olet minulle miekka,
kylmä, absoluuttinen kipu
joka märkiintyy, pahenee jälkeenpäin
kun se on jo vedetty haavasta pois,
sinä olet vieras, kaikkein vierain,
vedät minut itsestäni pois,
pudotat

enkä tiedä, osaanko lentää

(26.1.02)

Valhetta, valhetta kaikki: valhetta voima ja uni ja tahto, valhetta mahdottomuus. Kuinka muuten voisi olla? Tähtiin voi yltää vain se jonka luottamus nostaa. Minä olen paino ja tuhka. Ja silti, sinun vuoksesi voin palaa, voin lentää: tule, tunnusta se. Antaudu minulle: minä olen intohimo. Tuo sormiesi kipinä: minä olen sytyke. Minä olen pyhä tuli. Astu lähemmäs, astu liekkiin, vahingoittumatta. Ojenna kätesi, niin kaadan siihen sulaa tulta ja se palaa kirkkaammin kuin yö tai toivo. Minä olen.

(talvi 02)

Elän sinusta: ei se ole metafora, ei se ole mikään voimavara olet palanut kiinni minuun: näytölle juuttunut kuva, käyttöjärjestelmävirhe, toistuva syntax error kun hengitän, hengitän sinua kun astun askeleen, astun silmiesi alla, kun käännyn, törmään sinuun, kun avaan silmäni, kun suljen silmäni, olet osa liikettä, osa havaintoa sinun puuttuessasi ei tietoisuutta ole, kello ei käy, aika ei etene, kuva ei muutu (vuodet kutistuvat yhteen nielaisuun, yhteen hengenvetoon) olet se mikä minua käyttää tietoisuudestaan tiedoton ohjelma, tekoäly, tahto joka ei ole minun ainoa tahto joka minulla on

(maalisk.02)

Tiedän, että olet toisen kanssa ja silti tuo kuu - painava, kultaa tippuva, mysteerin olemus, joka uppoaa rintakehään ja kaivaa sinne aukon tuntemattomaan - saa minut toivomaan että näet sen yhden yhteisen, täydellisen hurmion ajattomuuden toisen kanssa ja silti

(27.4.02)

An Astaire Variation There is magic here - at least in the talks - there is moonlight, butter-yellow, overflowing; there most definitely is romance, no matter that it is one-sided (all the more classical that way), and so the music of despair grips my arms turns me to face away - to be its face - and gives my body no choice I must dance or forfeit the little life I have I must dance

(Apr.02)

Communication. Contact. I have lost them, given up, become lukewarm, cut off, un-burning, un-lit. I have choked it down, the conflagration, holding it back all too easily now: it takes no energy anymore. I am silent, and dark, and cold. There is no place for the phoenix here. There is no fuel except for you and I refuse to burn us to ashes.

(5 May 02)

There is a distant city that appears in the corner of the room at night Is that where my dreams go to hide? illusion, as you are, appearing in the corner of my mind at night (and in my mind it is night more or less always), surprising me constantly for being there, being always there and I am always conscious of the fact that the city is something else in truth somewhere else in dream just like you are, just like you

(6 May 02)

Is this what it takes to live? Overrated, over-tried, when all, all that matters is this pain and this ecstasy of your existence and your indifference Is it always so? That it takes an all-encompassing pain to awaken the will to live on? The pain needs the hope, and the hope needs the exaltation, and the exaltation needs you. And you exist. Therefore I must do so too. Or die. Everything in between dwindles, becomes meaningless, simple, easily achieved. What do you want me to be? I will be that. It is nothing at all in the short space that houses the miracle of existence: a burning between love and death.

(7 May 02)

To serve love? How? Following you today at the riverbank, looking at your back, I kept wondering if I should go on quietly (as I know the answer is the same in any case) or if love deserves its own truth despite everything, despite the trees and the sparkle of water and the fire of the sun even if truth means losing these, even then more precious and fragile even then

(28 May 02)


Sleet drags stubborn leaves off the trees.
Winter drags images off 
             the platforms of the heart, 
they twist and bend, wet, formless, lose colour 
and meaning. It is time to let go.

Let go, they say. It is time 
                 and more than time.
But this one is beyond me.
No matter how much is promised 
for those who leave everything behind
(not only possessions but desires, too),
I cannot, not this one, not in this darkness 
of the year and the senses and the self;

I cannot give away this last spark.
Call me a coward, if you will,
not daring to face the dark with nothing,

it is no less than the truth.

To not love is to die
             and I am not ready yet

no, I am not ready to leave the embers of my pyre
and fly into the void.

(15 Oct 02)


Käsi jättää ikkunaan harmaan liekin

katso miten lähellä yö jo on

ajattelen kirjoittaa sinulle vielä kerran,

vielä kerran

pyytää nähdä sinut vielä kerran,

vielä kerran, vain hetken, vain ajatuksen, vain 
mitään merkitsemättömän mihinkään viemättömän
kemiallis-biologisen reaktion verran; että elävä kuvasi 
peittäisi tappion ja hämmennyksen ja 
kivun 
siksi hetkeksi, joka vielä on kestettävä hymyillen

kun lasi lopulta voittaa kämmenen 

ja pimeä nousee 
           korkeimmalle korokkeelle

(15.12.02)

I went there today, 
past the candles and the burning at the edges of the sky
and the sounds of distance and night:

I went, 
to see the mysteries written in snow and moonwine
between the stained pieces of parchment that grew
                     out of oaks
and the sharp dreams in the shadows of trees,
dropped from the saddles and hooves 
and dappled tabards of
           the moonking's army over the wind,
the brilliance of the loneliest, proudest star
           in its tower, at their passing,
and the heartbreakingly generous hordes of stars 
           in the dirt of the road home

stories
and doors to more stories

locked, encrypted, eluding meaning, further and further

you alone are the code and the key

come to me
they are mine to solve, to walk,
to speak, to sing, to dream, to scream

come to me
let me read the ancient liturgy through you
let me find meaning in the lost scripts
               of your hands
to see through your light and 
               through your shadow
to the land where mystery never runs dry

to take the doors and the roads ever deeper
into the layers of blue and shadows of fire 

              let me into myself

(16 Feb 03)

The Truth Of It

When the night becomes heavier and sharper than flint
and you must carry it still further, with the end
far in the distance, not even at the end of the tunnel;
must, for there are no options if you wish to live

(oh, you can stop, the stone whispers
- yes, yes, you can always give up and fail
yourself and others)

when you know it is already too late, too late,
        forever too late
        for some things,
but not for some others, smaller,
        different, separate

forever separate

when the riddles beyond your eyes and
        your bones
take you to the echo of war and fear and despair

and make you too numb to see into the abstract

that
        is when you find out.

* *

...And then, in the test of of the pledge
for the mystery: once and for all
whether one is made of the empty spaces
        between existence
or whether it is there, the actual, tangible
particle of ever-circling loyalty

if then, in the accounting,
one should be kept company by the image of him,
find constancy in it, and the levity
          of revelation
and should triumph by it

then...
it must be a true thing, the loyalty.

I pass the test.

And I finally learn
for a moment, for a flash, for a single frame of white fire
that I am not worthless.

(03 Apr 03)

Truth is in the fragrance
of fresh lilac and lily-of-the-valley

How do I tell you, once more
(once only)
that I live for you
like the lilac and the lily live for spring

in this brief flowering of green fire
and all those things that are true

How do I make you accept
like the spring accepts the flower and the fire:
they are its due, as it is theirs,
in the sheer delight of existence
which is the only truth there is

(15 Jun 03)

How is this done? Is there a way at all
through such gutterfuls of nettles,
over such widening fields of thistles
and tangles
and traps

- I cannot even tell which ones he dropped
behind, uncaringly sowing fire and needles,
and which ones just grew in the expanses between us
or I myself let grow - and am therefore to blame -
by not walking those paths

I have no way of knowing, of separating or sorting,
of making sense or stepping lightly:
the distances and tangles and tines are there
and the country is strange to me

how, anyway, does one throw oneself down
when there is no ground besides that which burns
and eventually, kills?

How does one surrender
when surrender itself is excluded from the rules?

(28 Jul 04)