You can still contact me at svaha@iki.fi

Kirjoitin tämän Laura Kallin "Pohjolan häät"-pelin jälkeen. Aloitin kyseisestä pelistä tietenkin myös raporttia, joka olisi jotenkin seuraillut hahmotekstin hienoa rytmiä, mutta kuten tavallista, se jäi kesken ja hengaa muiden samanlaisten seurassa lupaavien debrief-alkujen ankeassa odotushallissa. Mutta tässä nyt sitten tämä. Ei, sen rytmi ei ole sitä mitä pitäisi, mutta edes sinne päin...

Peli pohjautui "Kalevala: Vainovalkeat" -pelin maailmaan. Marfusa oli severjankkien eli slaavien (tai mahdollisesti vienalaisten) suuri tietäjänainen, joka oli tehnyt sopimuksen Tuonettaren kanssa ja oli siten tietyin ehdoin ikuisesti kaunis, ikuisesti nuori ja aina vain mahtavampi. Ehtona oli tietty, ettei koskaan saisi todella rakastua. No, niinhän oli tietenkin päässyt ennen pelin alkua käymään...

Pelikokemus oli valtaisan upea - ja pääsinpä jopa kummittelemaan ja melkein viemään rakastettuni mennessäni Tuonelaan...

Tein solmun sydämeesi; punaisen solmun
solmin ja sillä sinut sidoin,
punaisella langalla kirjoin jäljet
omaan rintaani, omaan otsaani,
kirjoriimut kaikille kertovat
totuuden jota en itse tahtonut
tietää, en nähdä, en kuulla tai sanoa.

Kaikki riimut tunnen, tiedän.
Kaikki salat aukeavat minulle,
oma tahtoni ei.
Tunnen vihan. Tunnen pelon.
Halun tunnen, ja kaunan, ja voiman.
Tuskaa en tuntenut, en tätä ennen,
silmiäsi, suutasi, käsiäsi ennen.
En sitä sanaa, joka tuskan iskee.

Sinun silmissäsi rakkaus kirjoo
siniset ja kultaiset riimut,
minun sielussani kuolema kirjoo
punaiset ja mustat merkit.
Neula on pistetty sydämestä läpi.
Lanka on katkaistu jo.

(31.7.02; kiitos Lauralle ja Tonille)