There is distant thunder behind the suburbs,
behind the rarest grace of soft night,
the sand-washed darkness of fragile leaves
under the veiled images of fire.
Another August is past, and we are tethered back into Time.
Does this mean I must live another year; die
for another whole year, breathe another whole breath
of wasteful air and wasteful need? 
Will you not take me
among the half-remembered mirrors
and the shadow of green that recedes into night?
Will you not take the purpose, the direction,
the will, the love, the truth, the ethic:
the things I never saw that must have been here
somewhere; will you not reach out and pick them
out of me like a string of pearls?
so that in letting them go, I could see
them, just once, just once know them and that they were;
that I was not born in vain -

for then I could be ready to go.

Märät puut tuovat myrskyn äänen sisään

tuli kiertyy spiraaleille niin kuin minä

ne jotka rakastavat menevät ohi

Straw Woman

I move from dream to dream

no transition 
               in between
fire and alienation

- random pain or the vortex of void
  one or the other
  one or the other -

the gate that leads to life is hidden

I grasp at anything in myself
but there is no solid core

I am a straw woman

do not get lost in the Valley
                      of the Shadow of Death;

the Other Kingdom is in me

and I know of no way out

(Hän op.3)

Hän etsi kuulumista
aina ja ennen kaikkea: 
kuuluakseen hän asetti rajat kaikelle

ihmisten maailma oli hänelle musta ja valkoinen
vaikka hän halusi vain vihreää, 
vain ja ainoastaan vihreää

se oli hänen kotinsa, hänen totuutensa,
ilman sitä hän oli ainaisesti hukassa
ja siksi hän tarvitsi paksuja mustia rajoja
jotka nousivat hänelle muureiksi kuin taikoina
valkoiselta paperilta

hän oli luonnonvoima, elämänvoima
jota alusta asti kietoi kuoleman ja tuhon
piikkilanka
jota hän ei voinut nähdä, sillä hänen täytyi
vain purkautua, tulla rajattomaksi, olla
olemassa, kuten luonnonvoima on

antaa itsensä
niin kuin elämänvoima tekee

jos hän ei voinut antaa, hän oli taas hukassa

eikä hän tiennyt itsensä rajoja, ei missä
lopettaa antaminen, lopettaa myrsky
ja missä piikkilanka irtosi maasta, lensi mukaan

hän etsi rauhaa
ja aina joskus luuli sen löytävänsä
pienistä laatikoista joihin hänen unelmansa
eivät mahtuneet

joten hän luopui niistä, lähetti ne tiehensä
jottei olisi nähnyt kuinka paljon suurempia ne olivat
ja asui mustissa ja valkoisissa ruuduissa

kaivaten koko ajan vihreää,
olemista, antamista
kaivaten koko ajan

(Hän op.4)

Hän etsi oikeutta
ja koska maailma oli tehnyt hänestä sovittelijan
eikä kostajaa, niin kuin olisi pitänyt

hän oli käyttämätön, paikallaan,
turha, usein
vihainenkin, välinpitämätön
naamio kasvoillaan

mutta sankarius paistoi hänestä läpi,
ylsi kaikkiin niihin hänen ympärillään, 
jotka uneksivat ja joista siten unelmat 
kaikuivat, 
teki hänestä rakastetun, palvotun,
vaikkei hän ollut tehnyt mitään sen ansaitakseen

niin kuin hän itse ensimmäisenä, hämmentyneenä
vakuutti

Hän oli jokainen meistä joka hakee oikeutta,
joka tahtoo puolustaa
heikkoja ja tuomita sortajat,
purkaa kaiken oikeutetun raivonsa
auringossa valkoisena hohtavan miekan väläykseen

hän oli unelmamme toveruudesta joka syntyy
oikeuden kaipuusta:
illuusio lähelläolosta, mutta pohjalla
etäisyys, yksinäisyys, melkein tässä ja
kuitenkin saavuttamaton

Pahin tuska ei auta sanoihin. 
Sanat tulevat vasta kun kipu hellittää
edes vähän;
kun ei enää hauko sanoja
kuin ilmaa jota ei saa koska on
unohtanut miten. 

Sanat tulevat ensin kaukaa, kiertäen,
tarttuen vain siihen mikä ei polta liikaa,
näykkien murusia reunasta.

Polttopisteeseen pääsyä en vielä edes näe.
Ehkä en pääse siihen koskaan.

I reach for words 
with the same blind, horrible fear
as when one suddenly becomes conscious of breathing
and forgets how,  and fears they will never remember:
the same awful ashen moment 
stretched to hours, days

of gnawing hunger
for you
or, for lack of you,
for words

and for the lack of both
I keep dying and dying and dying
without breath, without bread, 

all the time

all
   the
       stupid
              time

Muistan illan
jona terä taivaalla oli raskaampi, 
julmempi kuin ennen
ja illan jona hirviönsilmät hehkuivat
joesta kylmän usvan takaa.
En kirjoittanut silloin pelosta,
josta ne kaikki oli poimittu
valmiiksi muotoiltuina jääpaloina,
nostettu kylmää tippuvina maiseman seinille
pelon vähenemättä kolonkaan verran.

Puiden vihreä tuli
seisoo näköesteenä, kätkee
aukikaivetun kuopan sisimmässä
luhistumassa oman tyhjyytensä ympäri

vihreän tulen taakse voi paeta kylmyyttä, katsoa
vain pintaa, se riittää
                             melkein

Ei ole itseisarvo elää 
sen paremmin kuin kuollakaan.
Vain se merkitsee miksi
elää ja kuolee. Rakkaus, palveleminen.
Ei ole voimaa muuhun.
Itselleen ei. Vain muille, muilta 
jos käy kuten pitäisi. Yleensä
ei käy.

Kunpa joku jo keksisi miten
antaa 
tämä kaikki edelleen:
puiden hukuttavanvihreä loimu,
syvyys niiden läpi,
elämän kostea tuoksu yössä
ja linnut, sama kirkkaus ääniksi
tuuleksi muuttuneena

Analogioita. Kohtalon iva ja kohtalon
sormi joka tökkii otsaani. 
Miksi elän olemattomien totuuksien vankina?
Minä jonka todellisuuden piti olla se oikea;
jonka piti kuulla ja nähdä vain totta, puhua
vain totta, elää vain
totuudesta, niin valkohehkuisen kuuma
kuin se onkin. 
Elän laatikoissa, jotka rakentuvat yksittäisistä
lauseista, toisten totuuksista
tai omistani, sama se, liian nopeista,
liian vahvoista, liian ovelista:
jään uhriksi
jään rautalankaverkosta tehtyihin sumppuihin
näen ulos, mutta tie on suljettu

näen ulos

tie on suljettu

Älä mene liian lähelle nuoruutta:
nuoruus on miekanterä
joka leikkaa kuvajaisesi kolmeen

nuoruuden peili on liian kapea
ottaakseen sinua kokonaan

nuoruudelta ei riitä mitään yli, ei 
edes hukkalämpöä
ihosi tarttuu teräspinnan jäähän
ja repeää

älä mene liian lähelle nuoruutta
se on murskaava huume
ja se on sinulle kuolemaksi